Kun silmät tuskin avautuvat

Vappu oli pitkä ja viinanhuuruinen. 

Luulen että poden allergiaa tai sitten olen vain sairas, ehkä molempia. 

Kevään viimeinen kurssi roikkuu vielä kiinni nilkoissa, mutta olen ollut aika hyvä potkimaan sitä kauemmas. Pitäisi oikeasti tarttua, kirjoittaa työt ja päästä hyvällä omatunnolla viettämään parin viikon lomaani, mutten saa tehtyä asioitani ajoissa.

Vappuyönä päätin lopettaa asioihin takertumisen. Ajattelin että ehkä tosiaan olen ihmisenä sellainen, että voin olla vain oma itseni ja se on parempaa kuin että yrittäisin jotain muuta. Ainakin se on varmaan vähemmän väsyttävää. 

Jos pääsisin eroon tästä päänsärystä ja kaikesta limasta voisi olo varmaan olla onnellinenkin, tai ainakin helpottunut. Näiden olojen kanssa ajatteleminen on hankalampaa, niin kuin hengittäminenkin. 

Ja selkärankani on edelleen nestettä

Juttu on niin, ettei mun elämässä ole oikeastaan mitään vikaa. 

Appro sekoitti, selvitti ja sitten sekoitti taas. Kesän, ajatukset, kaiken miltä musta tuntuu ja miltä ei tunnu. Sylissä oleminen tuntui niin hyvältä että melkein itketti. 

Kaksi vuotta sitten olin säälittävän tuskainen, ja vaikka muistan ne tunteet hyvin selkeästi, on hankala tunnistaa tapaa jolla olen ilmaissut itseäni. Taidan ilmaista itseäni hyvin samalla tavalla edelleen; ehkä näen eroja siellä missä niitä ei ole. 

En osaa olla hiljaa silloin kun pitäisi, en osaa odottaa ja antaa ihmisille tilaa, enkä osaa ottaa tilaa itselleni vaikka sitä haluaisin ja tarvitsisin. Sanoin (kirjoitin) eilen asioita joita kaduin koko yön. Mulla on harvoin morkkis, mutta nykyään yhä useammin. 

Miks tunteminen sattuu näin saataanasti? Olin epätoivoinen kun en tuntenut mitään ja nyt olen kun tunnen. Vielä kolme kokonaista päivää selvänä. Kolme päivää. 

Kiitos lisää

Avoimen yliopiston kesäopintojen selaaminen on raskasta. On raskasta että kesällä pitää maksaa vuokraa ja laskuja, ostaa ruokaa ja opiskella jotta olisi rahaa tehdä näin. Haluisin vaan nukkuu, olla, elää, nauttia siitä ettei tarvii tehdä mitään. Jostain syystä elämä ei enää koskaan oo sellasta. 

Pelottaa kesä ja pelottaa tukien väistämätön loppuminen, se että joskus on valmistuttava ja alettava elää niinkuin aikuiset.

(Pelottaa että joku jonka tunnen joskus lukee näitä ja näkee kaiken läpi)

Tänään meen Hesarin approlle ja juon itsestäni sosiaalisen ja mukavan ja yritän olla itkemättä kenenkään nähden. En luota mahdollisuuksiin jälkimmäisen suhteen kovin vakaasti, mutta kai on yritettävä kuitenkin ettei olis ihan niin säälittävä. 

Kelannu et pitäs alkaa narkkaa

Mut seki vaatis omistautumista enkä eti nyt mitää vakavaa

(paperi t - mainstream-solo)

Naurattaa ja sitten ei naurata

Vuosi sitten helmikuussa sanoin etten osaa kirjoittaa nyt. Sitten osasin sanoa jotain muutaman kerran maaliskuussa ja sitten en taas huhtikuussa toukokuussa kesäkuussa heinäkuussa elokuussa syyskuussa lokakuussa marraskuussa joulukuussa tammikuussa helmikuussa maaliskuussa. Ja nyt on huhtikuu. Kirjoittaminen (mikään kirjoittaminen) ei oo ollut helppoa tosi pitkään aikaan. Ehkä se on aina ollut näin vitun vaikeeta enkä oo vaan huomannut koska oon ollut jotenkin nyrjähtänyt päästäni. 

Mä itken nykyään tosi paljon, enkä oikein tiedä miksi. Ennen itketti ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, ja nyt kolme kertaa viikossa. Keskiviikkona itkin namun röökiterassilla, ja ehkä namussa oleminen itsessään on riittävä syy itkemiseen, mutta se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa miksi.  Lähdin aika pian tän nolon tapahtuman jälkeen kotiin ja näin yöbussissa heijastuksen vettyneestä naamastani ja mietin vaan että ei helvetti mitä mä teen. Olin tosi kännissä ja jotenkin ihan rikki maailman typerimmistä asioista.

Naurattaa että vuosi sitten tammikuussa Olli kysyi miten räkäkännit on mulle aina niin lämpimiä kokemuksia. 

Enää ne ei ilmeisesti oo. Tai. Olin keskiviikkona iloinen ja huoleton kunnes en enää ollut ja sitten kaikki oli taas hetken ihan kamalaa. Oon kai vaan aika väsynyt ja elämä ja ihmiset tuntuu helposti pettymyksiltä. Tuntuu myös että vietän kaiken aikani kirjastossa mutten silti saa mitään aikaan ja kun tuun kotiin en saa senkään vertaa. Sitten loput ajasta oon joko kännissä tai katon netflixiä, enkä tiiä kumpi on pahempaa. Juon itteeni mukavaksi koska tuntuu etten muuten osaa mitään ja että ihmiset salaa vihaa mua vaikka ei ne kai kuulemma vihaa. En tiiä miksi ajattelen näitä asioita ja miks itteään on niin vaikea arvostaa. 

Mun ei pitänyt kirjoittaa tänne koska on typerää kirjoittaa jonnekin vuoden välein ja leikkiä että ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten meinasin kirjoittaa vielä jonnekin typerämpään paikkaan ja totesin että tää on ehkä kuitenkin parempi. 

Hävetti keskiviikkona itkeä ja nyt hävettää kirjoittaa tätä. 

Toivottavasti teistä tuntuu että elämässä on järkeä, koska musta aika usein tuntuu ettei siinä oo vaikka miten päin kattois. Mietin että oon ehkä selvänä ja yksin tän viikonlopun, ei tuu ainakaan itkettyä ja avauduttua kellekään, ja ens viikolla on vaikka kuinka monta tilaisuutta itsensä häpäisyyn. 

Kun avaruus kaareutuu

Kun istut luennolla ja nautit kuuntelemisesta.

Kun kirjoitat tunteja asioista joista et oikeastaan tiedä mitään.

Kun käyt kaljalla ystävien kanssa ja tunnet olosi metrossa kokonaiseksi ja rikkinäiseksi samaan aikaan.

Kun toteat että on hyvä olla yhdessä ja on hyvä olla erikseen.

Kun tiedät, että taipumuksesi melankoliaan on kaiketi osittain itsepetosta ja vain osittain todellista.

Kun laitat nuoruutesi lempibändin levyt soimaan ensimmäistä kertaa vuosiin.

Kun saat niistä edelleen kylmiä väreitä ja melkein seksuaalista mielihyvää.

Kun olet kokonaisempi ja rikkinäisempi kuin silloin. 

Ja silti tekee mieli maata valveilla ja ajatella ihmisiä joita tunsi joskus ja ei tuntenut ja voisi tuntea 

Ja sitä kuka oli ja on ja voisi olla.

Elämäni eläimet

Olen Belgiassa. Täällä paistaa aurinko ja talot ovat aika mielettömiä ja kaupungin keskellä kulkee joki. Tuntuu että eilen lentelin koko päivän ympäriinsä, ensin olin menossa Tukholmaan, mutta lähdinkin Kööpenhaminaan. Sieltä tulin Brysseliin. En siis oikeasti lentänyt edes kovin paljoa, mutta olin puoli päivää lentokentillä tai koneissa, ja sain siitä päänsäryn. Olen jotenkin herkistynyt valolle ja hajuille, toisinaan näkökenttäni laidat väreilevät. En tiedä olenko saamassa migreenin. Se olisi kummallista, koska yleensä migreeni puhkeaa lapsille tai varhaisnuoruudessa. En käsittääkseni ole enää kumpaakaan. Junassa matkalla Brysselin lentokentältä Gentiin otin särkylääkettä ja luin IMAGEsta jutun Miki Liukkosesta, eikä se oikeastaan ollut juttu hänestä vaan hänen itsensä kirjoittama selostus siitä, miten typerää on soittaa rockbändissä. Se oli täysin sietämätöntä. Luin sen kuitenkin alusta loppuun, jotta voisin edes hyvällä omallatunnolla sanoa sen olleen sietämätöntä. Ihan sama, en oikeasti välitä Liukkosesta. Aion mennä tänään ulos ja nähdä kaupunkia. Ensin keitän teetä. Ja nousen tästä sohvalta. 

Ruodoista

En oikein osaa kirjoittaa juuri nyt, vaikken ole erityisen kiireinen. En myöskään oikein jaksa lukea kenenkään muun kirjoituksia, mutta toivottavasti hengitätte edelleen ja voitte hyvin. 

(Toivon että ainakin kultakalasi voi hyvin, vaikka sinä et voikaan)

Täytän pian (ja pian) 22, enkä tiedä olenko muuttunut juurikaan siitä kun täytin vuosia viimeksi. Elämäni on ainakin hieman toisenlainen, joskin aikalailla hämmentävä ja toisaalta ennalta-arvattava edelleen. En uskalla tai halua lukea puheitani viime vuodelta näiltä ajoilta. 

Tai siis. 

Eihän niitä ole vielä, aloitin kirjoittamisen kai maaliskuussa. Kirjoitin ainakin syntymäpäivästäni silloin. 

Hyönteiset ihoni alla

Vuosi vaihtui Oulussa.
Olin niin humalassa että hädintuskin muistan mitä tein.
En muista mitä puhuin.
Ilmeisesti mulla oli tosi hauskaa.
Baarimikko yritti huijata multa 30 euroa ja se oli ihan naurettavaa ja vihastuttavaa.
L talutti mut pilkun jälkeen kotiin, ohikulkeva mies antoi meille ranskalaisensa koska oltiin niin kovaäänisiä ja anovia melkein huomaamatta, perillä istuin pojan kanssa sohvalla ja puhuin puhuin puhuin.
Tein juttuja ja menin nukkumaan kello yhdeksältä aamulla ja kun heräsin voin tosi pahoin.
Voin oikeastaan pahoin koko päivän ja käperryin sohvalle ja yön saapuessa menin taas sänkyyn ja nukuin.
Tänään istuin 5 tuntia bussissa ja nyt olen taas kotona.
Viikon päästä palaan Helsinkiin.
Elämä on just nyt aika kivaa. 

Miksi ja miksi ei

Selvin päin jo kohta kaksi viikkoa, tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Muistan etäisesti että jossain vaiheessa olin joka ilta kaljalla tai muuten pyrkimässä kohti humalaa tai muuta päihtymystä.

Selvin päin ei tietenkään ole yhtä kuin tipaton, sehän nyt olisi silkkaa hulluutta.

YTHS lähetti minulle kyselyn terveydentilastani ja aikoi olla yhteyksissä. Tämä on ilmeisesti standarditoimenpide jokaisen fuksin kohdalla. Mainitsin ensimmäistä kertaa trikotillomaniani. Mainitsin myös muut (ilmeisesti neurologiset) ongelmani. En ole varma pelkäänkö enemmän että minuun otetaan yhteyttä vai ei. En tiedä haluaisinko puhua tästä. Haluaisinko diagnooseja.

Oli tarkoitus mennä lääkäriin silloin kun muutin Helsinkiin. Oli tarkoitus käsitellä näitä asioita silloin. Siitä on nyt 5 ja puoli vuotta. Selvästi minussa (aivoissani) on jotain vikaa. Trikotillomania oli melko helppo diagnosoida itse heti kun aiheeseen oli tutustunut vähääkään, mutta muuten olen aika pitkälti pimennossa. En tiedä mistä vikani kumpuavat. Ehkä olisi hyvä tietää. Taidan toivoa että joku on yhteydessä ja esittää kysymykset. 

Sataisi maahan ja sataisi ajatuksiin

Olen nyt kotona. Täällä on lunta ja valoa joka muuttuu nopeasti pimeydeksi. Täällä on ihan hyvä olla siitäkin huolimatta että isäni kommentoi heti ensitöikseen ulkonäköäni ja hetken tuntui kovin haavoittuvaiselta. Jälkikäteen suututti etten sanonut vastaan, mumisin vain ja häpesin itseäni niinkuin aina. Huomaan ikävöiväni ihmistä jonka ajattelemisesta ajattelin jo päässeeni yli (ja huomaan miettiväni epätoivoiseen sävyyn miksi hän tai kukaan ikinä haluaisi olla kanssani kun olen niin vastenmielinen). En siis ilmeisesti päässytkään yli, en hänestä enkä ajatuksistani, mutta se ei ole järin yllättävää, koska olen huono ylitse pääsemisessä. Muistelin ja kaipasin sitä yhtä tyttöäkin vuosikaudet, vaikka pohjimmiltaan syy oli omani.

Lauantaina maailma oli hetken upea ja värisevä ja pyörteilevä ja toivoin että se olisi jäänyt sellaiseksi, että voisin aina tuntea oloni niin hyväksi itseni kanssa kuin silloin. Yöhön taituttaessa olin taas flunssainen ja tunnuin väärältä, mutta jälkimaku oli kuitenkin makeahko. Elämäni on nyt aivan erilaista ja kuitenkin hyvin samanlaista kuin vuosi sitten, onnistun ilmeisesti edelleen unohtumaan vuorokausiksi asuntooni ja täälläkin ollessani toivon salaa että isäni työskentelisi yhtä pitkään kuin äitini ja saisin olla enemmän itsekseni. Onnenhetkiä on sentään enemmän, vaikka voisi niitä olla lisääkin. Ihmiseni ovat vaihtuneet ja kasvaneet erilleen ja yhteen, mietin miten olen itse muuttunut. 

Albatrossilauluja

Olinpa viimeksi dramaattinen. Olen huono olemaan tekemättä asioita joita olen luvannute tehdä. Menen aina lopulta suihkuun ja luennolle ja ihmisiä näkemään ja kaikkea vaikka tahtoisin vain vajota itseeni.
Nyt en halua, vajota siis. Vaikka olen taas kipeytynyt. Se on uskomatonta, ei ole mitään järkeä siinä että joku ihminen on kaiken aikaa flunssainen ja ällöttävä. Se on aika epäreilua. 

Odotan vieraita. Sanoin etten jaksa siivota asuntoani mutta siivosin kuitenkin vähän. Pesin kolme koneellista pyykkiä ja tiskit ja siirsin suurimman osan romuistani syrjään niin että täällä mahtuu nyt taaas olemaan.
(Pöly sai jäädä paikalleen.)

Tenttini ovat menneet hyvin huonosti ja ihan hyvin. Maanantai tulee varmasti olemaan kerrassaan kammottava iltaansa asti mutta sitten helpottanee ja tiistaina olen jo muualla. Se on mukavaa. Menen vuoden vaihteeksi Ouluun. Sitä ennen aion vain rapsutella koiriani ja juoda teetä ja syödä pullaa. Jep. Ehkä luen läpällä kirjan tai katson elokuvan tai puhun jonkun kanssa.

Nyt menen kuivaamaan silmäni ja avaan oven. 

On päiviä ja on päiviä

Jonain aamuna jään vaan sänkyyn enkä mee ulos enkä nää ketään ja voisko edes vaikka sataa sitä lunta että maailma lakkais olemasta näin saatanan harmaa ja oksettava ja väsyttävä

välillä on ihania päiviä ja välillä on hyviä ja välillä siedettäviä ja sitten on tällasia kun olis vaan parempi pyöriä takasin peittojen ja tyynyjen sekaan ja jättää pimennysverhot ikkunaan ja makuuhuoneen ovi kiinni eikä edes vilkaista ulos tai puhelimeen tai mennä suihkuun tai tehdä mitään ylipäätään

Kur-rur-

sur-rur-vur-rur-hur-rur

niin

ihoni kiristyy ja kuoriutuu ja halkeaa

kuin kuivunut satsuma

jota lyödään lihanuijalla


se muuten sattuu

Ps.

On hyvin todennäköistä että Kolumbus Barcelonassa oli niin demoninen koska pelkään myös nostureita. Nosturit ovat kammottavia. Oikeastaan vain satamanosturit. Lauantaina ne olivat siedettäviä, koska ihmiset pitivät minusta kiinni ja maailma tuntui olevan oikealla tavalla paikallaan.
Ei ole oikein että jokin kurkottaa sillä tavalla alas korkeuksista. Jos jumala laskisi taivaasta kätensä en voisi tarttua siihen. Siinä on jotain mätää. Kurkottamisessa, ei välttämättä kädessä. Kaiken yllä riippumisessa. Satamanosturit ovat kuin hämähäkkien jalkoja.

Olen jaffakeksi ja murenen ilmassa

Olisi varmaan rankkaa olla todella sairas ja kaiken aikaa kovissa kivuissa. En varmaan kestäisi sellaista. Pääni on melkein hajonnut viimeisen kahden viikon aikana kun olen herännyt öisin siihen että kurkkuni ja korvani ovat tulessa. Itkin vähän Porthaniassa ennen luentoa. Tänään tuntui jo aika hyvältä, olen syönyt ystäviäni antibiootteja riemulla. Biletin vähän sohvalla musiikin tahtiin josta en oikeastaan pidä. Lidlillä on todella omituinen urheiluvaatemainos jonka taustalla soi kummaa teknoa ja olen huomannut että se jotenkin sairaasti sytyttää mielenkiintoni. Nämä ovat nyt niitä pelottavia haittavaikutuksia. 

Ihmiset sanovat että olen "makee muija" tai jotain sellaista. Se on hauskaa. Olen tuntenut oloni aika hyväksi viime aikoina, siihen on luultavasti useita syitä. Olisi varmaan vähemmän mieltäylentävää jos minut muistettaisiin vaikka "sinä ärsyttävänä lutkana" tai muuna vastaavana. En tiedä miksi kukaan pitäisi minua lutkana, ärsyttävänä varmasti välillä. Vaikka olen kyllä aika hyvä tyyppi oikeasti. Kannattaisi tuntea minut.

Lauantai jota viimeksi odotin oli hieno ja levoton ja tuntui hyvältä. Silloin ei edes sattunut ja se oli parasta mitä voi pyytää. (Kun myöhemmin yöllä yökkäilin makasiinin parvekkeella ja katselin nostureita meriveden takana en tuntenut olevani ihan niin maailman katolla kuin aiemmin, mutta joskus on pudottava.) Seuraavana päivänä voin taas ihan hyvin ja katsoin ystäväni kanssa Koskemattomat ja itkin ja nauroin ja valuin sohvaltani ja söin jaffakeksejä.

Ja ostin viimein lentoliput kotiin! Mieletöntä. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta ja odotan lähtöä paljon. Ehkä menen Ouluunkin, olen luvannut mennä jo pitkään ja edellisestä visiitistä on yli kaksi vuotta, koska minun on mahdotonta saada tehtyä mitään ajoissa. Jos joskus lupaan nähdä teitä jossain toisessa kaupungissa (en tiedä miksi lupaisin, enhän edes tunne teitä) se luultavasti tapahtuu joskus 10 vuoden päästä.

Ja sohvalta

Olen maannut tässä koko viikonlopun.

Odotan että taas uusiutunut flunssani loppuu ja silmäni lakkaavat rähmimästä ja jäseneni särkemästä ja kasvatan jostain itselleni vastustuskyvyn. Eilen en mennyt töihin koska olin liian sairas tehdäkseni niin.  Huomenna menen luennolle tästä kaikesta huolimatta ja kirjoitan lisää reflektioita ja luen lisää artikkeleja. 

Odotan lauantaita ja odotan periodin loppua ja odotan suunnattomasti joulua ja sitä että voin lentää kotiin ja olla hetken aikaa ajattelematta opiskelua. Vaikka opiskelu on hyvä. Tuntuu hyvältä ajatella että tulen vielä oppimaan jotain ja tulen joksikin ja sitten voin tehdä jotain elämälläni. Mutta jostain syystä myös kodin ja pakkasen ja mökkisaunan ja kenkien alla rouskuvan lumen ajatteleminen tuntuu hyvältä. Lumi ei ole koskaan Helsingissä samanlaista, se on ärsyttävää ja tiellä ja sotkee liikenteen ja vaikeuttaa elämääni. Se on myös usein likaista. Kotona se on kirkasta ja valaisevaa ja puhdasta ja parasta silloin kun sitä on paljon. En koskaan pitänyt talvesta kun vielä asuin kotona, mutta vuosien aikana siitäkin on tullut erilaista. Nykyään ajatus Lapista ja talvesta tarkoittaa nimenomaan pimeää pihamaata tai järven rantaa ja kirkasta tähtitaivasta ja kuumaa saunaa, jossa puut paukahtelevat ja kaikki on romantisoitua ja autenttista. Se on omituista mutta ihanaa, eikä haittaa vaikkei se olisi koko totuus. Saatan viipyä koko lomani ajan. Se tarkoittaisi noin kuukautta. En ole viiteen vuoteen ollut poissa Helsingistä yli (hieman reilua) kahta viikkoa. En sen jälkeen kun muutin tänne. Kuukaudessa voisin tehdä muutakin, käydä ehkä Oulussa kuten olen sata kertaa luvannut. Kotoa se olisi helpompaa.

Odotan myös että lakkaan olemasta hullaantunut ihmisestä, koska hullaantuminen ei sovi minulle. Tai ehkä sopii. Se tekee minusta jotenkin onnellisen ja sekavan. Odotan että näkisin kyseistä ihmistä taas, vaikka sanon hänen seurassaan tyhmiä asioita. Ystäväni sanoi, että olen kaiketi ihastunut koko siihen tunteeseen joka syntyy uusien ihmisten tapaamisesta. Se on ehkä totta ja ehkä se vain kulminoituu häneen, mutten ole läheskään yhtä innostunut muista ihmisistä. Vaikka olen löytänyt mukavia, sellaisia joka ovat enemmän kuin "ihan ok" vaikka niin heille sanoin alkuun. Pieni tauko tästä kaikesta, silloin jouluna, voi kuitenkin olla hyvä. Ehkä asiat ovat siihen mennessä asettuneet eri tavalla, tai ehkä eivät, mutta pieni välimatka on lähes poikkeuksetta positiivinen asia.

Kuitenkin. Silmäni vuotavat ja kaipaan sänkyäni ja särkylääkkeitä. 

Matolta

Väitin joskus että olisi mahdotonta pitää taukoa tästä osasta, kolmannesta elämästäni. Olen mitä ilmeisimmin todistanut sen valheeksi. Se ei ole mahdotonta, se on ollut jopa helppoa.

Hiljaisuuteeni on syy: elämäni on kummallista ja jopa kiehtovaa nykyään. Sen eläminen vie aikaa. Kun olin onnettomampi oli kaikki päivät käytettäväksi kurjuuden märehtimiseen. Se oli hauskaa. Nyt olen kummallinen ja pörröinen ja poissa mukavuusalueiltani suurimman osan ajasta.

Olen käynyt tolkuttoman paljon elokuvissa koska Rakkautta&Anarkiaa. Olen juonut tajuttoman paljon kaljaa koska ihmiset ja yliopisto. En ole oppinut mitään. Heräsin ja kömmin ylös ystäväni lattialta ja olen niin väsynyt että tuntuu kuolemalta.

Mutta olen onnellisempi.

Puhun voittajista vaikka olen vain ihminen

Yliopistossa vaikeinta ei olekaan se, että pitää olla ihmisten kanssa. Olen ilmeisesti ihan hyvä olemaan ihmisten kanssa, he eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän miten vääristyneet ja typerät aivoni ovat ja miten vaikeaa on olla oikealla tavalla sosiaalinen. Yhtenä päivänä sain kyllä vähän palautetta siitä että viittasin seuralaisiini sanomalla että he ovat "ihan ok". Ilmeisesti se ei ollut heistä mikään mieletön kohteliaisuus, mutta itse yritän pysytellä mukavuusalueellani ja se oli kohteliaisuus yhtä kaikki. (Toisaalta myös pyristelen siitä irti, mukavuusalueestani, huomenna menen vapaaehtoisesti juhliin ja maanantaina olen ehkä kevyesti aktiivinen myös.)

Lauon ilmeisesti mielettömiä kohteliaisuuksia vain aamulla puoli viideltä seitinohuessa humalassa ja saunassa. Se ei haittaa.

Vaikeinta yliopistossa on se, että pitäisi oikeasti tehdä jotain. Se on pelottavaa. Olen kirjoittanut tänään reflektiota oppimastani vaikka oikeasti en ole oppinut mitään ja siksi siitä on vaikea kirjoittaa. Teksti ei kerro mistään, se on jotenkin tekotieteellisen ja -taiteellisen oloista sontaa. Toisaalta siltä tuntuvat myös artikkelit joita olen lukenut. Ikään kuin niissä ei sanottaisi mitään vaikka sanoja peräkkäin on tuhansia. Uskoakseni (toivoakseni) tästä tulee joskus helpompaa. On lohdullista että melkein kaikki muut tuntuvat olevan yhtä pihalla. Olen ollut tahtomattani hieman liian negatiivinen, lupasin itselleni etten olisi. Että leikkisin kiltisti enkä valittaisi kaiken aikaa jostain. Sitä pitää vielä vähän hienosäätää. Toistaiseksi vain yksi ihminen on huomannut etten ole aivan niin perillä asioista kuin tunnun olevan. Se oli kiusallista! Kerroin sitten hänelle että aion aktivoitua asioissa nyt tai kohta, mutta että olen toistaiseksi ulkona kaikesta. Hän varmaan ymmärsi.

Kirjoitin tämän jotta välttyisin reflektoimasta enää mitään tai lukemasta lisää artikkeleja. Se (ne) täytyy kuitenkin tehdä. Ehkä vien asiani sänkyyn, siellä keskittymiskyvyn herpaantuminen taittuu uneksi eikä tyhjän jauhamiseksi. Rauhaa.

Reitti taivaan halki

Yskä on tullut elämääni palatakseen aina uudelleen. Se on uuvuttavaa ja hieman kivuliasta ja äänekästä. Ja limaista. Muttei pääasia.

Eilen kävin pitkästä aikaa siirtelemässä vähän leipiä ja hedelmiä ja nousin sitten bussiin joka vei minut pois kaupungista ja jonnekin järven rannalle. Meitä oli monia ja joimme ja lauloimme ja saunoimme ja puhuimme. Jossain vaiheessa ihmiset hajaantuivat. Oli monia tunnelmia. Hetken aikaa olin hyvin tylsistynyt ja halusin vain niin kovasti nukkua (olin myös luontaisesti väsynyt herättyäni 4.30 töihin), mutta olen onnellinen etten nukkunut. Aamuyöllä neljän aikaan järvi oli tyyni, kaksi ihmistä nukkui patjoineen laiturilla ja tuijotimme linnunrataa ja tähtiä ja näimme satelliitteja. Se olisi voinut olla kohtaus elokuvasta mutta se oli elämää(ni). Saunassa sanoimme hyviä asioita toisistamme. Myös minä sanoin, enkä yleensä sano.

Menin lopulta nukkumaan. Rauhattomampien meteli porautui lattian läpi mutta siitä huolimatta oli hyvä levätä. Aamun harmauden jälkeen oli linja-auto ja aurinkoinen Helsinki ja sushia ja jotain mikä tuntui hyvältä ja oikealta.

Kerroin seuralaisilleni etten ole vuosiin ollut sillä tavalla onnellinen kuin nyt viime aikoina. He sanoivat että se on ihanaa kuulla. Olen ehkä tullut puhuneeksi liikaa liian pian, mutta ehkä en.

Tämä on kuitenkin ollut hyvä päivä ja on onni elää.

Ajattelu ylipäätään

Olen syönyt viime päivinä niin paljon sieniä että muutun varmaan pian itsekin sieneksi. Olisin varmaan suloinen sieni. Ehkä kasvattaisin viiksetkin. Näyttäisin luultavasti suunnilleen samalta kuin alla oleva tyyppi. En ehkä yhtä kirkassilmäiseltä ja kimmeltävältä tosin, mutta yhtä maukkaalta ja viiksekkäältä.

Olen uupunut ja ilmeisesti hyvin stressaantunut, vaikken ole aivan varma mistä. Tänään yliopiston avajaiskarnevaaleilla mietin miten ihmiset pystyvät toimimaan sellaisissa väkijoukoissa. Päärakennuksen kolmas kerros oli niin täynnä ihmisiä että pääsimme hädin tuskin liikkumaan ja se tuntui epämiellyttävältä ja pakahduttavalta. Hetken olin aika varma etten kohta enää saisi henkeä. En tiedä miksi menin sinne, en viipynyt pitkään ja toivon että olisin jäänyt aamulla nukkumaan. Vietin yöni juoden viiniä ja samppanjaa ja olutta kahden minulle hyvin tärkeän ihmisen kanssa ja aamulla olisi ollut mukavampaa vain jäädä siihen kuplaan.

Seuraavaksi luen vuonna 1996 kirjoitetun artikkelin arkiajattelusta ja tieteellisestä ajattelusta. Se kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja jännittävältä.