Pelasta minut

On ajatus joka vaivaa olemassaoloani lähes päivittäin. Erityisen raskas se on kun herään neljältä kolmen ja puolen tunnin unien jälkeen ja tunnen itseni ihmisraunioksi. Myös kotona käydessä. Kun joku kysyy jotain ja hymyilee odottavasti.

Ajatus on: voiko kukaan koskaan rakastaa mua.

En tiedä saisiko näin sanoa, mutta en halua kaikkien ihmisten rakkautta. Mulla on käsityksiä siitä millaista ihmistä voisin itse rakastaa. Hataria hataria venyviä käsityksiä mutta käsityksiä yhtäkaikki.

Eräänä päivänä viime viikolla enoni sanoi huolestuneesti että 'mullahan alkaa olla jo ikää'. Hän tuntui olevan huolissaan siitä että olen liian nirso, koska olenhan kuitenkin 'niin nätti tyttö' että luulisi jonkun löytävän.

En kai halua löytää vain jotakuta.

Ongelma on miten voi rakastaa toista ihmistä jos ei rakasta edes itseään.