En tukehtunut

Tulin juuri kotiin ja täällä on hämärää.

Humalluin juhannuksenani ystäväni kanssa jota hetken viime vuonna luulin rakastavani. Oli hyvä olla poissa kaupungista, ja pidän hänen perheestään ja heidän ystävistään paljon. Heidän kotonaan tuntuu, että hekin pitävät minusta ja olen hyvä, oikea ja totta. Olen tervetullut.

Tapasin paljon viime vuonna tapaamiani ihmisiä ja ensimmäistä kertaa ystäväni vanhimman veljen. Kun ystäväni kiipesi yläkertaan nukkumaan, minä jäin ja viideltä aamulla puhuin perheestäni, elämästä ja vallankumouksesta. Olin omituisessa humalaisessa melankoliassa, ja ystäväni veli itki kun puhuin. Kukaan ei ole koskaan ennen itkenyt kun puhun. Hän sanoi, että olen upea, eikä hänen veljensä arvosta sitä tarpeeksi ja että hänen veljensä on aika mulkku jätkä, mistä olen jokseenkin samaa mieltä, vaikka pidänkin hänestä kovasti. Mies (en usko, että voin sanoa poika enää, vaikka mieskin tuntuu hassulta) puhui oravanpyörästä ja asuntolainasta, minä pimeästä möykystäni, ja siitä, etten oikeastaan pidä itsestäni kovinkaan paljon. Annoin taas hirvittävän kuvan perheestäni, ainakin tuntuu siltä.

Tuntuu että hän ymmärsi ja aamulla se vähän hävetti minua. Hävetti että puhuin ja hän itki ja piti kättään olkapäälläni, ja että hänen avovaimonsa oli nukkumassa. Hävetti että olisin halunnut hänen katsovan minua ja olisin halunnut että humallumme uudestaan ja voisimme puhua.

Tämä oli hyvä viikonloppu. En noussut humalassani niihin sfääreihin joihin yleensä nousen, vaan taisin olla aikalailla todellinen. Haluan, että joku toinenkin joskus itkee puhuessani ihan vain siksi, että ajattelee minun olevan oikeassa ja samaistuu siihen. En tiedä tapaanko ystäväni veljeä enää koskaan, enkä tiedä mitä hän ajattelee minusta, mutta haluaisin. Molempia.

Nyt kaikkien ihmisten jälkeen tuntuu yksinäiseltä olla tässä.