Tulin pohjoiseen ja aluksi tuntui, etten muista miten täällä ollaan ja eletään tai edes nukutaan. Olen taas alkanut mukautua siihen, ettei öisin ole pimeää ja että ympärilläni on kaiken aikaa ihmisiä. Se on kummallista ja välillä vähän raskasta, mutta kuitenkin mukavaa. Perheeni on aika mukava, vaikka muistelenkin nuoruuttani välillä pääosin negatiivisten tunteiden saattelemana. Olen vain sellainen ihminen. Muistan huonoimmat asiat ensin ja kirkkaimmin. Kaiketi olen tehnyt kaikesta suurempaa kuin mikään olikaan.
Eilen haravoin kiviä kuumassa auringonpaisteessa ja hyttyset melkein söivät minut hengiltä. Käytimme isäni kanssa koiriamme uimassa mökkirannassa ja ne olivat äärettömän onnellisia. Nuorimmaisemme on kyllä noin 99% ajasta äärettömän onnellisen ja innostuneen oloinen.
Mietin miten hyvin kuitenkin sovin tänne heti kun vedän kumisaappaat jalkaan ja alan tehdä jotain. Ehkä sovin tänne jopa paremmin kuin Helsinkiin, koska siellä olen aina jotenkin poissa paikaltaan. En mielestäni sovi muiden ihmisten joukkoon enkä niihin sosiaalisiin tilanteisiin joita elän. En sovi baarien tanssilattioille enkä keskustan kävelykaduille enkä kauppojen kassajonoihin. En ikinä enää haluaisi elää tällaista elämää, vanhempani ovat varmasti noin tuhat kertaa stressaantuneempia kuin kaupunkilaiset. Heillä on aina kiire tehdä jotain. Ei mennä minnekään, mutta tehdä jotain. Mulla ei yleensä ole kiire, viihdyn hyvin paikallani ja tekemättä mitään. Ajatteleminenkin on välillä tarpeeksi raskasta.
Näin viime yönä unta jossa melkein tulin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Olin sen jälkeen hieman poissa tolaltani. Olen nähnyt paljon unia joissa kuolen tai olen kuolemaisillani, mutta tämä oli kyllä kummallista.
Mulla on järisyttävä ikävä tätä kolmatta elämääni. Haluan saada kontaktia internet-ihmisiini. En tiedä miksi tunnen näin, koska kaikkihan on kaiken aikaa ulottuvillani ja ympärilläni on paljon oikeita ihmisiä. Aion tänään jopa tavata varjon menneisyydestä. Vaikka hän ei kyllä oikeastaan ole varjo, vaan ehkä pikemminkin aurinko. Hän oli hetken aikaa nuoruudessamme minunkin auringoistani kirkkain. Kaikkien ongelmien ja järkyttävien asioiden jälkeen mitä hänelle sanoin olemme kai edelleen ystäviä, vaikka tapaamme vain harvoin. Kaikista ihmisistä joita olen elämäni aikana loukannut, olen varmasti hänelle sanonut hirveimmät asiat. Toisaalta hänelle minunkin oli vaikein antaa anteeksi. Nyt se vaikuttaa naurettavalta. Olimme dramaattisia 15-vuotiaita, ja muistan että terapeuttini yritti kovasti ymmärtää minua kun joimme yhdessä teetä kesken koulupäivieni. Hänkin katosi elämästäni pelottavan nopeasti.
En tiedä. Koti on täynnä muistoja ja pelkoja. On ikävä ja hyvä olla samaan aikaan. Pitäisi laskeutua ihmisten joukkoon, olen piilotellut yksinäisyydessäni jo tarpeeksi kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano