Äitini soitti ja kertoi kuolemista, syntymistä ja syntymäpäivistä. Sitten hän kuin sivulauseessa totesi, että he menevät isäni kanssa maanantaina naimisiin. Tämä on yksi hämmentävimmistä asioista joita olen koskaan kuullut. Minua ei ole kutsuttu vanhempieni maistraattivierailulle, koska olen 971 kilometrin päässä kyseistä maistraatista. En tiedä olisiko muutenkaan, koska ilmeisesti olen muutenkin viimeinen ihminen joka tästä kuulee. Ehkä se ei edes kuulu minulle kovinkaan paljon, koska eihän se muuta mitään.
Olen koko elämäni jotenkin identifioitunut sen kautta, etteivät vanhempani ole naimisissa. Se on tuntunut selkeältä ja todelliselta. Tämä tuntuu kaikelta muulta. Muistan kun teini-iässä kaavailin vakavissani, että voisin ottaa äitini sukunimen. Äidilläni ei kohta enää ole omaa sukunimeään. En nykyään enää suunnittele vaihtavani omaani pois ainakaan suuttumuksesta. Ehkä olen joskus joku muu. Mutta. Tämä on omituista.
Lisäksi: tänään melkein hetken pidin työstäni. Se oli omituista. En ollut täynnä vihaa tai tylsistynyt, vaan tajusin, että olen aika hyvä siinä mitä teen. Se oli tietenkin vähän surumielinen oivallus, koska hedelmien ja vihannesten asettelu ei ole se asia, jossa haluaisin olla hyvä. Mutta tämä oli paras iltavuoro jonka olen tehnyt aikoihin. Ehkä koskaan. Vain asiakkaat olivat ärsyttäviä. Kassa soitti kesken ruokataukoni, ja kertoi asiakkaan tarvitsevan apua osastolla. En suostunut menemään, koska ruokatauko on omaaa palkatonta aikaani. Voisin silloin vaikka vaihtaa työasuni pois ja maata torilla, eikä se kuuluisi kenellekään. Myöhemmin kuulin, että asiakas oli punninnut aprikoosirasian, ja se painoi vain 488 grammaa. Hän olisi tahtonut kysyä voisiko mahdollisesta saada rasiasta alennusta, tai saako ottaa toisesta rasiasta yhden aprikoosin lisää omaansa. Onneksi en mennyt, koska tämä olisi luultavasti pilannut hyvän tuuleni. Olisin ehkä kuristanut asiakkaan. Mutten mennyt, enkä kuristanut. En tiedä varastiko asiakas yhden aprikoosin toisesta rasiasta, jolloin joku muu mahdollisesti saa rasian joka painaa vain 467 grammaa. Se olisi varmasti katastrofaalista. Suomessa ihmiset tosiaan tahtovat vastinetta rahalleen.
Ps. Olohuoneen ikkunastani katsellessa näkee epämääräistä sumua ja kuvajaisen itsestään. Olen kuplassa, tai olen kupla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano