Ilman sinua olen lyijyä

Barcelona oli onnellinen kaupunki.

Joimme niin monta pulloa viiniä etten edes muista, muttemme koskaan humaltuneet. En nähnyt paljon aurinkoa, monesti poistuimme asunnostamme vasta illalliselle. Nukuimme päivään ja valvoimme aamuun. Ihmiseni olivat oikeita, todellisia, ihania ja läsnä. Unohdan usein miten vahvatkin voivat olla haavoittuneita.

Istuimme pimeällä välimeren rannalla ja aallot olivat pieniä ja kivet sileitä. Kaikki nauratti ja itketti ja tuntui hyvältä samaan aikaan. Luulen että opimme kaikki jotain luottamuksesta. Lauloimme Scandinavian Music Groupia ja Ultra Brata myös kävellessämme kotiin eivätkä ihmiset edes katsoneet oudosti.

Elektroklubin edessä nostimme katseet taivaaseen ja sieltä satoi hiljaa. Olin ennen kaikkea tunteva ja onnellinen. Seuraavana aamuna makasimme sängyllä ja joimme kahvia, vaikken edes juo kahvia.

Kristoffer Kolumbuksen patsas oli yksi kauheimmista asioista joita olen koskaan nähnyt. En tiedä miksi, mutta sen katsominen sai minut voimaan fyysisesti pahoin. Siinä oli jotain demonista ja kamalaa. Takaa päin pitkän tolpan päässä seisova Kolumbus näytti ankeuttajalta ja kun seisoimme lähellä en pystynyt katsomaan ylös. Ehkä nämä mielikuvat olisivat hälvenneet jos olisimme palanneet paikalle päivänvalossa. Suomesta käsin pelkotilani tuntuvat järjettömiltä mutta todellisilta.

Eilen kotiin paluun jälkeen olin surumielinen ja haikea. Tuhosin itseäni vähän ja tunsin huonoa omaatuntoa siitä ja itkin. Nyt en ole enää palasina enkä niin surullinen siitä että viikko loppui. Minulla on edelleen ne ihmiset, voimme tehdä tämän uudelleen. Kaiken.