Olin vihainen jo aamulla. (Jo ennen kuin heräsin. Näin vihaisia unia ja yöllä valvoin hetkittäin.)
Olin töissä niin vihainen että melkein halkesin.
Sain ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen(!) pomoltani tunnustustusta siitä että olen helvetin loistava siinä mitä teen. Se tuntui omituiselta ja hyvältä ja rauhoittavalta ja turhalta.
Tein töitä kuin mielipuoli. Se oli lähes nautinnollista. Lakkasin olemasta vihainen. Väsyin ja omenalaatikko putosi ja omenat vierivät karkuun. Istuin hetken hedelmävarastossa ja oli pimeää. Minusta tuli todella hyvä tässä vasta kun lakkasin välittämästä siitä. Ehkä tulen kaipaamaan sitä että voin työskennellä itseni rauhalliseksi ja väsyneeksi ja vähemmän sekavaksi. Tai ehkä en.
Ihmiset kysyvät koska lähden, enkä tiedä.
Yhtenä päivänä ajattelin tyttöä johon uskon olleeni syvästi rakastunut joskus vuosia sitten. En kaivanut ajatusta esiin itse. Yleensä kaivan, ennen ainakin kaivoin. Olen irrottamassa tästä tai olen tehnyt sen joskus kauan sitten, se on terveellistä.
Kaikesta huolimatta olen vähemmän vihainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano