Kerron tarinan, kuuntele

Aion tehdä nyt sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten muissa blogeissani: aion kirjoittaa trikotillomaniastani. 

Se on olemassaoloani määrittävä tekijä. Vuosia sitten vietin päiväkausia etsien edes jotain pieniä tiedonmurusia ja vertaiskokemuksia aiheesta. Kunnollisia on hyvin vähän. Silloin kun en itse vielä tiennyt diagnoosiania, eivät ihmiset ympärilläni halunneet tai osanneet sitä minulle antaa. Terapeuttini ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, enkä itse uskaltanut.

Tuntuu, ettei tämä sovi muiden kirjoitusteni joukkoon, mutta joskus on oltava epäsopiva. Siksi:

Lyhyesti sanottuna trikotillomania on ICD-10 luokituksen mukaan käytös- ja hillitsemishäiriöiden (F63) alalaji (F63.3), sen suomenkielinen määritelmä on karvojennyppimishäiriö. Häiriöstä kärsivillä on hallitsematon taipumus nyppiä hiuksiaan, kulmakarvojaan, silmäripsiään, oikeastaan mitä tahansa. Painotukset vaihtelevat. Myös vakavuusasteita on monia, jotkut eivät mene äärimmäisyyksiin. Itse menin, menen toisinaan vieläkin.
Trikotillomania puhkeaa useimmiten varhaisnuoruudessa ja siihen saattaa liittyä masennusta tai muita mielenterveyden häiriöitä. Jotkut väittävät sen puhkeavan jonkinlaisen trauman seurauksena. En muista traumatisoituneeni erityisesti sairastumiseni aikoihin.

Puhkeamisen jälkeen kehitys oli kohdallani nopeaa. Neljännen luokan koulukuvassa mitään ongelmia ei vielä ole näkyvillä, seuraava on ensimmäinen, jossa minulla ei ole lainkaan kulmakarvoja tai silmäripsiä.
Tilanne oli hämmentävä, ei vähiten minulle itselleni. Yritin useaan otteeseen lopettaa nyppimisen, yritin selittää toimintaani itselleni, mutten osannut, ja vielä vähemmän osasin selittää sitä muille. Lopetin silmiin katsomisen. Valehtelin ystävilleni. Rukoilin parannusta.

En koskaan puhunut asiasta isäni kanssa. Äitini lupasi antaa minulle rahaa, jos lopettaisin. He eivät koskaan vieneet minua lääkäriin käytökseni vuoksi.
Erityisen vaikeaa oli siirtyä yläasteelle. Se sisälsi paljon piilottelua, häpeää ja unettomia öitä. Aloin meikata vahvasti peittääkseni käytökseni. Ala-asteen jälkeen en ole käynyt päivääkään koulussa tai töissä ilman meikkiä, mutta yritän kulkea sitä kohti. Viime vuosien aikana olen laajentanut kulmakarvatonta reviiriäni uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin.  Se on valaisevaa.

Kahdeksannen luokan aikana onnistuin jättämään silmäripseni rauhaan siinä määrin, että ne kasvoivat takaisin. En silti lopettanut nyppimistä. Luulen, ettei sitä voi lopettaa ja englannin kielen termi pull free  on mitä suurimmassa määrin itsensä huijaamista. En laske päiviä, joina en nypi, koska silloin romahtaminen olisi hajottavampaa.

Tällä hetkellä minulla on enemmän kulmakarvoja kuin kymmeneen vuoteen. Se tuntuu oudolta, peilikuvani on erilainen, joskaan ei vielä (ei ehkä koskaan) riittävä. Yritän työstää hyväksyntää.
Ripseni olen menettänyt ja saanut takaisin useaan otteeseen viidennentoista syntymäpäiväni jälkeen. En kuitenkaan yhtä draamaattisesti kuin sitä ennen. Tämä on hiljaista taistelua, tällä hetkellä kuvittelen olevani voitolla.

Yläasteella minulle diagnosoitiin lievä masennus. En oikeastaan tiedä mitä se tarkoittaa, mutta olin vihainen ja pettynyt ja väsynyt kaiken aikaa. Toivoin välillä ystävieni ja välillä omaa kuolemaani. Toisaalta olin silloin hyvin dramaattinen.
Kuten aiemmin kerroin, trikotillomaniaa terapeuttini ei koskaan ottanut puheeksi. Hänen oli pakko nähdä, kaikki muutkin näkivät. Syytän edelleen häntä siitä, etten saanut apua.

En ole terve, mutten toisaalta enää koe olevani hullu, mikä on edistystä. Harkitsen silti lähes viikoittain terapiaan hakeutumista, koska stressaantuneena oireeni pahenevat edelleen häiritseviin mittoihin. Tänään lähtiessäni kirjastosta jätin pöytäni ympärille hälyttävän määrän hiuksiani. (Ne ovat punaisia ja loistavat.) Vihaan sitä.
Psykoterapia on ilmeisesti koettu toimivimmaksi (joskaan ei parantavaksi) hoitomuodoksi, mutta pelkään sen mahdollisuutta ja lääkärilaskuja.  Toistaiseksi olen pyrkinyt vain selviytymään.

Haluaisin kuollakseni selittää äidilleni, miksi nuoruuteni oli sellaista. En ole tehnyt sitä, koska se on vaikeaa ja minulla on tapana vältellä vaikeita keskusteluja.

Jos joku itseään häpeävä ja käytöstään pelkäävä nuori joskus eksyy tähän kirjoitukseen, haluan sanoa: itsensä ja sairautensa hyväksyminen on kaiken alku. Se pätee moneen muuhunkin asiaan, ei vain trikotillomaniaan, mutta mulle tärkeintä on ollut oppia puhumaan asiasta. Kun mulla huonoina kausina on aukkoja ripsilinjoissani ja joku kysyy, miksi näin on, vastaan rehellisesti. Aiemmin olisin käskenyt hänen painua vittuun.
Kutsun tätä kehitykseksi.


- - -

En tiedä olisiko jaksanut lukea omaa tekstiäni, jos olisin joku muu.
Lopuksi tämä kappale, ihan vain koska:



Mitä mieltä olet siitä?

Koska olin ontuva

Sivulla on vierailtu tähän mennessä 54 kertaa. Ainakin ensimmäiset viisi kertaa se olin minä itse, sitten tajusin kytkeä pois käytöstä omien käyntieni seuraamisen.

Kymmenen näistä vierailuista on Saksasta ja kuusi Yhdysvalloista. Miksi ihmeessä?

Äh, olen kyylä. Jos olen rehellinen, ajattelin, ettei tänne tulisi ketään koskaan. Aloitin kerran blogin, johon kirjoitin noin puolen vuoden välein siitä, miten pitäisi kirjoittaa useammin. En muista kävikö siellä koskaan ketään. Ja täällä on yksi lukijakin, mikä on hauskaa! Kiitos kuja, olet upea.

Nuorempana mulla ja (silloisilla) ystävilläni oli pitkistä välimatkoista (ja ilmeisen rajoittuneesta kyvystämme ilmaista itseämme kiltisti muita loukkaamatta) johtuen tapana pitää blogeja. Melkein kaikilla oli oma, ja jos jollakulla ei ollut, se oli vitun ärsyttävää, koska kukaan ei tiennyt mitä hän itsestään tai muista ajatteli.
Vietin hirvittävät määrät aika näitä blogeja tutkien ja tulkiten ystävieni kryptisiä tekstejä, joista yleensä kävi ilmi, kenelle sillä hetkellä oltiin vihaisia.
Mä olin todella vihainen todella usein. Kun aloitin ensimmäisen blogini, olin varmaan 13. Muistan selvästi lopettaneeni useamman kuin yhden postauksen ilmaukseen ”angst”. Podin silloin kaiketi suurta maailmantuskaa ja olin aika hajalla monesta muustakin asiasta. Trikkini oli puhjennut muutamaa vuotta aiemmin ala-asteen lopulla ja olin siitä aivan sekaisin, häpesin itseäni ja tekemisiäni ja pelkäsin silmiin katsomista, mutta koska olin ja olen ärsyttävän puhelias, tämä kaikki purkautui jonkinlaisena uhmana.
Häpeän ja vihan määrä kulminoituu siihen, etten ole vieläkään pystynyt kertomaan vanhemmilleni, että se mitä kävin läpi silloin, ja käyn edelleen, on ”sairaus”. Se on hallitsematonta ja pelottavaa, mutta ei hulluutta kuten luulin.

(EN saa lukea vanhaa blogiani nyt, koska se on hermostuttavaa.)

Luulen, etten koskaan voi poistaa tuota ensimmäistäni. Siitä seuraava on suhteellisen yhdentekevä ja täynnä lätinää koti-ikävästäni, pohdintaa suhteista vanhoihin ystäviini ja yhdessä vaiheessa imelää parisuhdesoopaa.
Mutta ensimmäinen, se on kartta. Muistan yläasteajastani hyvin epämääräisiä ja yksityiskohtaisia hetkiä, sen kun halaan tärisevää parasta ystävääni rehtorin kansliassa ja sen, kun kohta joimme kahvia ja nauroimme ajatukselle ruumiista kilon palasina. Sen kun makaan lepohuoneen sängyllä pää parhaan ystäväni sylissä ja itken menetettyä rakkautta. Sen, kun luokkalaiseni kysyy minulta, kuka oli Hitler.
Oikeasti muistan aika paljon, mutta on pitkiä ajanjaksoja, joista en muista oikeastaan mitään. En muista miltä tuntui, kun itse kirjoittamamme, säveltämämme ja rakentamamme musiikkiteatteriesitys tuli ensi-iltaan. En muista monia ihmisiä jotka tapasin. (Tämä osoittautui piinaavasti, kun 16-vuotiaana tapaamani ihminen tuli kanssani samaan lukioon, enkä koko aikana pystynyt tunnistamaan häntä. Koska en yksinkertaisesti muista, että olisimme koskaan tavanneet. Hän muistaa minut hyvin selkeästi, ja tiedän, että olemme viettäneet useita päiviä samassa paikassa, jopa samassa kulkuneuvossa. Olemme ilmeisesti jopa jutelleet. Sain vasta muutama kuukausi sitten tietää, miltä tämä ihminen näyttää, kun hän tunnisti minut baarissa. Olin humalassa. 16-vuotiaana olin kuulemma laulanut Cranberriesin Zombieta bussissa. Toivottavasti se oli kaunista.)

Siksi mulla on oltava jotain, mihin palata.

Siksi on hienoa, että tällä blogilla on yksi lukija. 

Palattaisiinko myöhemmin asiaan

Ensimmäinen askel paskasta työstä irrottautumisessa on opiskelupaikan hankkiminen.

Luin tänään viisi tuntia. Se ei oikeastaan riitä, ja on mahdottoman epätyydyttävä määrä. Huomisen vähimmäistavoitteeni on kuusi.

Olen sairastanut (tai en tiedä voiko sanoa sairastanut, ehkä olen pikemminkin kärsinyt) trikotillomaniaa yli kymmenen vuotta. En jaksa puhua siitä nyt, mutta oon tehnyt uusia aluevaltauksia ja pelkään näyttäväni kesän alkuun mennessä kaljurotalta.

Olen luultavasti hemmoteltu ja kaiketi jollain tavalla etuoikeutettu, mikä on joko hauskaa tai naurettavaa.
Oikeasti tää johtuu vain siitä, että isäni haluaisi, että musta tulee jotain.
(Mielellään asianajaja tai tuomari tai lääkäri tai lisää tähän haluamasi hieno ammatti jossa tienaa hyvin )

Tammikuun alussa humalainen mies juna-asemalla sanoi mulle, että mulla ei ole intohimoa ja on vitun naurettavaa kutsua poliittisen historian opiskelua unelmaksi tai tulevaisuudeksi. Se söi samalla pitsaa niin, että pelkäsin sen leukojen loksahtavan paikaltaan.
Se sanoi: "Vedä piriä ja elä vähän."

En ole toistaiseksi tehnyt kumpaakaan.