Koska olin ontuva

Sivulla on vierailtu tähän mennessä 54 kertaa. Ainakin ensimmäiset viisi kertaa se olin minä itse, sitten tajusin kytkeä pois käytöstä omien käyntieni seuraamisen.

Kymmenen näistä vierailuista on Saksasta ja kuusi Yhdysvalloista. Miksi ihmeessä?

Äh, olen kyylä. Jos olen rehellinen, ajattelin, ettei tänne tulisi ketään koskaan. Aloitin kerran blogin, johon kirjoitin noin puolen vuoden välein siitä, miten pitäisi kirjoittaa useammin. En muista kävikö siellä koskaan ketään. Ja täällä on yksi lukijakin, mikä on hauskaa! Kiitos kuja, olet upea.

Nuorempana mulla ja (silloisilla) ystävilläni oli pitkistä välimatkoista (ja ilmeisen rajoittuneesta kyvystämme ilmaista itseämme kiltisti muita loukkaamatta) johtuen tapana pitää blogeja. Melkein kaikilla oli oma, ja jos jollakulla ei ollut, se oli vitun ärsyttävää, koska kukaan ei tiennyt mitä hän itsestään tai muista ajatteli.
Vietin hirvittävät määrät aika näitä blogeja tutkien ja tulkiten ystävieni kryptisiä tekstejä, joista yleensä kävi ilmi, kenelle sillä hetkellä oltiin vihaisia.
Mä olin todella vihainen todella usein. Kun aloitin ensimmäisen blogini, olin varmaan 13. Muistan selvästi lopettaneeni useamman kuin yhden postauksen ilmaukseen ”angst”. Podin silloin kaiketi suurta maailmantuskaa ja olin aika hajalla monesta muustakin asiasta. Trikkini oli puhjennut muutamaa vuotta aiemmin ala-asteen lopulla ja olin siitä aivan sekaisin, häpesin itseäni ja tekemisiäni ja pelkäsin silmiin katsomista, mutta koska olin ja olen ärsyttävän puhelias, tämä kaikki purkautui jonkinlaisena uhmana.
Häpeän ja vihan määrä kulminoituu siihen, etten ole vieläkään pystynyt kertomaan vanhemmilleni, että se mitä kävin läpi silloin, ja käyn edelleen, on ”sairaus”. Se on hallitsematonta ja pelottavaa, mutta ei hulluutta kuten luulin.

(EN saa lukea vanhaa blogiani nyt, koska se on hermostuttavaa.)

Luulen, etten koskaan voi poistaa tuota ensimmäistäni. Siitä seuraava on suhteellisen yhdentekevä ja täynnä lätinää koti-ikävästäni, pohdintaa suhteista vanhoihin ystäviini ja yhdessä vaiheessa imelää parisuhdesoopaa.
Mutta ensimmäinen, se on kartta. Muistan yläasteajastani hyvin epämääräisiä ja yksityiskohtaisia hetkiä, sen kun halaan tärisevää parasta ystävääni rehtorin kansliassa ja sen, kun kohta joimme kahvia ja nauroimme ajatukselle ruumiista kilon palasina. Sen kun makaan lepohuoneen sängyllä pää parhaan ystäväni sylissä ja itken menetettyä rakkautta. Sen, kun luokkalaiseni kysyy minulta, kuka oli Hitler.
Oikeasti muistan aika paljon, mutta on pitkiä ajanjaksoja, joista en muista oikeastaan mitään. En muista miltä tuntui, kun itse kirjoittamamme, säveltämämme ja rakentamamme musiikkiteatteriesitys tuli ensi-iltaan. En muista monia ihmisiä jotka tapasin. (Tämä osoittautui piinaavasti, kun 16-vuotiaana tapaamani ihminen tuli kanssani samaan lukioon, enkä koko aikana pystynyt tunnistamaan häntä. Koska en yksinkertaisesti muista, että olisimme koskaan tavanneet. Hän muistaa minut hyvin selkeästi, ja tiedän, että olemme viettäneet useita päiviä samassa paikassa, jopa samassa kulkuneuvossa. Olemme ilmeisesti jopa jutelleet. Sain vasta muutama kuukausi sitten tietää, miltä tämä ihminen näyttää, kun hän tunnisti minut baarissa. Olin humalassa. 16-vuotiaana olin kuulemma laulanut Cranberriesin Zombieta bussissa. Toivottavasti se oli kaunista.)

Siksi mulla on oltava jotain, mihin palata.

Siksi on hienoa, että tällä blogilla on yksi lukija.