Aion tehdä
nyt sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten muissa blogeissani: aion
kirjoittaa trikotillomaniastani.
Se on olemassaoloani määrittävä tekijä. Vuosia sitten vietin päiväkausia etsien
edes jotain pieniä tiedonmurusia ja vertaiskokemuksia aiheesta. Kunnollisia on
hyvin vähän. Silloin kun en itse vielä tiennyt diagnoosiania, eivät ihmiset
ympärilläni halunneet tai osanneet sitä minulle antaa. Terapeuttini ei koskaan
ottanut asiaa puheeksi, enkä itse uskaltanut.
Tuntuu, ettei tämä sovi muiden kirjoitusteni joukkoon, mutta joskus on oltava epäsopiva. Siksi:
Lyhyesti sanottuna trikotillomania on ICD-10 luokituksen mukaan käytös- ja hillitsemishäiriöiden (F63) alalaji (F63.3), sen suomenkielinen määritelmä on karvojennyppimishäiriö. Häiriöstä kärsivillä on hallitsematon taipumus nyppiä hiuksiaan, kulmakarvojaan, silmäripsiään, oikeastaan mitä tahansa. Painotukset vaihtelevat. Myös vakavuusasteita on monia, jotkut eivät mene äärimmäisyyksiin. Itse menin, menen toisinaan vieläkin.
Trikotillomania puhkeaa useimmiten varhaisnuoruudessa ja siihen saattaa liittyä masennusta tai muita mielenterveyden häiriöitä. Jotkut väittävät sen puhkeavan jonkinlaisen trauman seurauksena. En muista traumatisoituneeni erityisesti sairastumiseni aikoihin.
Puhkeamisen jälkeen kehitys oli kohdallani nopeaa. Neljännen luokan koulukuvassa mitään ongelmia ei vielä ole näkyvillä, seuraava on ensimmäinen, jossa minulla ei ole lainkaan kulmakarvoja tai silmäripsiä.
Tilanne oli hämmentävä, ei vähiten minulle itselleni. Yritin useaan otteeseen lopettaa nyppimisen, yritin selittää toimintaani itselleni, mutten osannut, ja vielä vähemmän osasin selittää sitä muille. Lopetin silmiin katsomisen. Valehtelin ystävilleni. Rukoilin parannusta.
En koskaan puhunut asiasta isäni kanssa. Äitini lupasi antaa minulle rahaa, jos lopettaisin. He eivät koskaan vieneet minua lääkäriin käytökseni vuoksi.
Erityisen vaikeaa oli siirtyä yläasteelle. Se sisälsi paljon piilottelua, häpeää ja unettomia öitä. Aloin meikata vahvasti peittääkseni käytökseni. Ala-asteen jälkeen en ole käynyt päivääkään koulussa tai töissä ilman meikkiä, mutta yritän kulkea sitä kohti. Viime vuosien aikana olen laajentanut kulmakarvatonta reviiriäni uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Se on valaisevaa.
Kahdeksannen luokan aikana onnistuin jättämään silmäripseni rauhaan siinä määrin, että ne kasvoivat takaisin. En silti lopettanut nyppimistä. Luulen, ettei sitä voi lopettaa ja englannin kielen termi pull free on mitä suurimmassa määrin itsensä huijaamista. En laske päiviä, joina en nypi, koska silloin romahtaminen olisi hajottavampaa.
Tällä hetkellä minulla on enemmän kulmakarvoja kuin kymmeneen vuoteen. Se tuntuu oudolta, peilikuvani on erilainen, joskaan ei vielä (ei ehkä koskaan) riittävä. Yritän työstää hyväksyntää.
Ripseni olen menettänyt ja saanut takaisin useaan otteeseen viidennentoista syntymäpäiväni jälkeen. En kuitenkaan yhtä draamaattisesti kuin sitä ennen. Tämä on hiljaista taistelua, tällä hetkellä kuvittelen olevani voitolla.
Yläasteella minulle diagnosoitiin lievä masennus. En oikeastaan tiedä mitä se tarkoittaa, mutta olin vihainen ja pettynyt ja väsynyt kaiken aikaa. Toivoin välillä ystävieni ja välillä omaa kuolemaani. Toisaalta olin silloin hyvin dramaattinen.
Kuten aiemmin kerroin, trikotillomaniaa terapeuttini ei koskaan ottanut puheeksi. Hänen oli pakko nähdä, kaikki muutkin näkivät. Syytän edelleen häntä siitä, etten saanut apua.
En ole terve, mutten toisaalta enää koe olevani hullu, mikä on edistystä. Harkitsen silti lähes viikoittain terapiaan hakeutumista, koska stressaantuneena oireeni pahenevat edelleen häiritseviin mittoihin. Tänään lähtiessäni kirjastosta jätin pöytäni ympärille hälyttävän määrän hiuksiani. (Ne ovat punaisia ja loistavat.) Vihaan sitä.
Psykoterapia on ilmeisesti koettu toimivimmaksi (joskaan ei parantavaksi) hoitomuodoksi, mutta pelkään sen mahdollisuutta ja lääkärilaskuja. Toistaiseksi olen pyrkinyt vain selviytymään.
Haluaisin kuollakseni selittää äidilleni, miksi nuoruuteni oli sellaista. En ole tehnyt sitä, koska se on vaikeaa ja minulla on tapana vältellä vaikeita keskusteluja.
Jos joku itseään häpeävä ja käytöstään pelkäävä nuori joskus eksyy tähän kirjoitukseen, haluan sanoa: itsensä ja sairautensa hyväksyminen on kaiken alku. Se pätee moneen muuhunkin asiaan, ei vain trikotillomaniaan, mutta mulle tärkeintä on ollut oppia puhumaan asiasta. Kun mulla huonoina kausina on aukkoja ripsilinjoissani ja joku kysyy, miksi näin on, vastaan rehellisesti. Aiemmin olisin käskenyt hänen painua vittuun.
Kutsun tätä kehitykseksi.
- - -
En tiedä olisiko jaksanut lukea omaa tekstiäni, jos olisin joku muu.
Lopuksi tämä kappale, ihan vain koska:
Mitä mieltä olet siitä?

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano