Tahdon olla ensimmäinen

Tajusin yhtenä päivänä, etten ole onnellinen.
Todellisuudessa olen varmaan tiennyt sen jo pitkään, sillä en muista koska olisin viimeksi tuntenut puhtaita onnentunteita ilman varjoja ja rajoja.
Taidan vihata työtäni (tälle aion tehdä jotain). Toisinaan vihaan myös tätä kaupunkia, jota rakastan (en tiedä mitä tälle voisi tehdä, koska tuskin mikään muukaan tuntuisi hyvältä) ja ihmisiä, joiden keskellä elän. Se nyt on väistämätöntä. Toisinaan vihaan myös itseäni, tai ainakin kuvittelen niin.

Olen huomannut olevani paljon hiljaa. Mulla on ainakin mukahyviä mielipiteitä monista asioista ja vahva oikeudentaju, luullakseni silmää moraalisille ongelmille, mutta vastaan väittäminen esimerkiksi työpaikan kahvihuoneen rasisteille, paskamaisille asiakkaille tai bussipysäkillä länkyttävälle spurgulle on liikaa.
Oon ollut joskus niin vihainen ja hyökkäävä ja en jaksa.
Olen ollut kasvissyöjä 12 vuotta, enkä ole yrittänyt puhua ketään ympäri, vaikka oikeasti varmaan pitäisi. Vastaanväittäjät vain vituttaa.
Olen siis laiska, vaikken usko, että pelkään.
En ole tainnut taistella enää pitkään aikaan.

En ole bloggaaja. Olen yrittänyt sitä, eikä se toimi. En osaa kirjoittaa mistään järkevästä, vielä vähemmän sellaisesta järjettömästä mikä kiinnostaisi ketään.
En ole myöskään kirjoittaja, en kuten haluaisin olla. Kirjoitan, mutten intihimoisesti ja heittäytymällä, vaan palasin.
Ehkä olen päiväkirjailija, täällä.