Tänään opin uuden termin: ummen pläntti. En ole aivan varma miltä tämä kuulostaa ihmisestä, jolla ei ole murretaustaa, mutta minua se nauratti.
Äitini nimitteli näin puhelimessa (ilmeisesti) sukulaistamme (meillä on paljon sukulaisia), ja selittäessään sitä minulle myöhemmin kertoi, että ihminen joka on ummen pläntti on jotenkin tyhmä. Ei sairaalla tavalla, se piti vielä tarkentaa. (Sairaalla tavalla tyhmä kuulostaa jännittävältä)
Isäni käytti määritelmää mullistelija. En ole varma onko tämä sellainen sana, joka pitää suomentaa, mutta se tarkoittaa murjottamista.
Haluaisin alkaa soveltaa tätä uutta oppimaani jokapäiväisessä elämässäni, ja katsoa miten ihmiset vastaavat.
Eilen kun olin kävelyllä koiran kanssa mietin, miten olen kasvanut täällä tällaiseksi.
Täällä ei kuule muuta kuin koirien haukuntaa ja vuodenajasta riippuen joko mopojen tai moottorikelkkojen terävää pärinää.
Taloihin mennään sisään koputtamatta, eikä juuri kellään ole ovikelloa. Jos ovella ei ole luutaa, ollaan kotona. Oven lukossa pitäminen on poikkeus eikä sääntö. (Minulla ei ole koskaan ollut avainta kotitaloomme.) Täällä kaikki tuntevat toisensa, ja ihmisiin luotetaan, vaikkei heistä ehkä erityisesti pidetä. Itse en muista edes kaikkien tapaamieni sukulaisten nimiä, kuntalaisista puhumattakaan.
Kyläläiset ja sukulaiset eivät oikein ymmärrä minua, enkä minä ymmärrä heitä. En käsitä miksi joku haluaisi olla ammatiltaan lampuri tai kampaaja, eivätkä he ymmärrä miksi kukaan haluaisi ikinä opiskella valtiotieteitä tai etenkään poliittista historiaa. Meni pitkään tajuta, että oma äitini ei oikeastaan ymmärrä minua.
Olen alkanut romantisoida tuntureita, metsää ja järvimaisemaa. Kaipaan niitä, mutten osaisi elää täällä. Mietin miksi on niin vähän paikkoja, joihin tunnen kuuluvani. Tällä hetkellä en tunne niin oikein mistään. En tunne myöskään kuuluvani ihmisiin, joita minulla nyt on.
Tajusin eilen myös, että jos opiskelen yliopistossa ja saan joskus koulutustani vastaavan työn, perheeni ymmärtää minua vielä vähemmän. Se on pelottava ajatus. Ehkä siksi en osaa kommunikoida sukulaisteni kanssa taantumatta 16-vuotiaan tasolle. Entä jos he eivät ymmärrä minua?
On aika raskasta tajuta, ettei äiti ymmärrä. Voin samaistua myös paikattomuuden tunteeseen. Silloin vain heittelehtii, ihmisiä ja paikkoja kun tarvii.. ja sitten kun on turvassa, kyllästyy.
VastaaPoistaRaskasta niin, hämmentävää ja jotenkin pelottavaa myös. Varsinkin kun äiti on aina ollut vanhemmistani se, jonka kanssa tulen toimeen paremmin. Mutta rakkaus ei toisaalta kaipaa ymmärtämistä, eihän?
PoistaLuuletko, että on mahdollista löytää paikka, joka on oma, muttei puuduttava?
Nii in ei sulje, ja se että rakkaus on vaikka on ristiriitoja ja eri aallonpituuksia, on turvallista
VastaaPoistaMinä muutan kotoa juuri nyt ja se on äidille raskaampaa kuin mulle.
On varmasti mahdollista löytää se. Luulen että olen menossa omaa paikkaa kohti, helpottavaa.
Se taitaa useimmiten olla. Kun muutin pois kotoa viisi vuotta sitten, äiti itki jo ajomatkalla Helsinkiin. Se oli pitkä matka. Sen jälkeen hän itki myös muutaman vuoden ajan aina kun tein lähtöä. Nykyään lähteminen on myös musta aika vaikeaa, huominenkin tuntuu hankalalta jo valmiiksi.
PoistaMä en tiedä yhtään missä on paikkani tai ketä ovat ne ihmiset, joiden kanssa osaisin sen jakaa. Tahtoisin jo tietää.