Tiistai on toivoa täynnä (mitä?)

Toistaiseksi en ole vielä jättänyt säälittävää kirjastoelämääni taakse ja karannut maailmaan. Vaikka Eurooppaan, kuten viimeksi eilen mainoin.
En osannut kirjoittaa punamultahallitusten merkityksestä Suomen poliittisessa historiassa ja ulkona satoi vettä. Halusin juosta ulos luokasta ja itkeä jo valmiiksi sitä, miltä kesällä voi tuntua. (Ehkei tunnu, en tiedä, ehkä onnistun)
Päivä oli pettymyksellinen. Vietin hetken uuden ystäväni kanssa katsellen sotaelokuvaa oppimismielessä. Se oli mukavaa kyllä, vaikka lähes kaksi tuntia pelkkiä tykkejä ja kaatuneita ei onnistunut tuntumaan juuri miltään, enkä tainnut mainittavasti oppiakaan upottaa päähäni.
En ole koskaan tavannut sellaista kissaa, kuin uudella ystävälläni oli. Se oli melkein kuin koira, ja antoi rapsutella mahaansa repimättä nahkaa käsistäni.

Mulla on taas meneillään se vaihe, kun puhuessani huomaamattani valun murrealueelta toiselle. Käsittääkseni se tuntuu keskustelukumppaneistani oudolta. Tali Ihantala sai minut puhumaan murtaen, vaikka olin koko päivän muuten pysynyt tässä nykyisessä valheellisessa tyylissäni, jolla en kehtaisi koskaan puhua vanhemmilleni. Silti olen puhunut näin jo yli neljä vuotta.
Tuntuu varmaan vielä hetken vaikealta olla täällä taas. (En usko, että haluaisin oikeasti asua Lapissa enää, koska eihän siellä ole mulle mitään. Ikäväni johtuu varmaan siitä, että elämäni täällä on tällä hetkellä tyhjää ja merkityksetöntä)

Elämän ei kuulu olla tyhjää ja merkityksetöntä. Pitää muuttaa asioita.

(Kun googletin otsikkoni tarkistaakseni, onko kyse oikeasti tiistaista (ei), oli toisena hakuvaihtoehtona tiistai on murekepäivä. Melkein vaihdoin. Se olisi itse asiassa ollut huomattavasti parempi otsikko, koska tunnen itseni semi murekkeeksi nyt. Tiistai on "ole mureke -päivä")