Facebook-seinäni on täynnä ryssittelyä ja suuria tunteita jääkiekon vuoksi. En ole kiinnostunut. Ehkei pitäisi käydä siellä enää. Ehkei pitäisi tuntea näitä ihmisiä.
Urheiluvammojen traagisuuden sijaan mietin tänään Petsamoa, merta, SS-miehiä ja sitä, miksen syntynyt viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä ja riutunut hengiltä rakkaudesta saksalaiseen mieheen, kuten Lapin naisilla oli silloin ilmeisesti tapana.
Jossain vaiheessa elämääni mun on pakko kokea jotain kertakaikkisen musertavaa. Kevät 2012 ja Puola oli kolme päivää kuolemanpelkoa.
Mietin muutetaanko suurtiloja museoiksi, kun nykyisenkaltainen lihatuotanto joskus jää historiaan. Onko niissä käyminen itkettävää ja järisyttävää.
Pitäisi lähteä Eurooppaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano