Näin kuukausia sitten unen, jossa tapasin pojan, jota rakastan. Ehdimme vaihtaa ehkä kaksi virkettä ja noin 3,5 minuuttia aikaamme.
Aamulla herätessäni en muistanut hänen kasvoistaan muuta kuin hymyn ja siniset silmät. Ihan helvetin siniset silmät. Koko päivän tuntui kummalliselta. Enteelliseltä. Mietin unta päiviä. Taisin hymyillä töissä ihmisille. Mikään ei ole tehnyt minua aikoihin niin onnelliseksi ja samalla tuskaiseksi kuin se uni. Tosielämän ihmiset tekevät minut pikemminkin epävarmaksi tai kyllästyneeksi. Kuka miksikin.
En tiedä mitä he ajattelevat, tai haluavat minusta.
Eilen mietin taas untani. Nyt en enää muista mitä puhuimme, mutta olen melkein varma, että olimme taivaassa. Tarkoittaako tämä, että on taivas?
(Ei tietenkään, eikä poika ole totta.)
Tänään istuin erään toisen pojan kanssa Loisteen kattoterassilla ja suunnittelin matkaa Barcelonaan. Hänen kanssaan menen naimisiin, jos sinisilmäinen poika ei ole totta.
Luulen, että sydämeni särkyy, jos tulevaisuudessa rakastamallani ihmisellä on ruskeat silmät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano