Jos mieli irtoaisi ruumiista

Olen maannut kuumassa asunnossani pelkissä alusvaatteissa, juonut litroittain vettä ja miettinyt jumaluutta ja omaa jumalattomuuttani. Olen tavannut ystäviä.

Ensimmäisen kanssa puhuin feminismin teoriasta (johon en ole varsinaisesti tutustunut, mutta jota lupasin lukea), elämästä joka ei anna mitään ja yliopistosta joka ehkä pelastaa minut. Hän on niitä ihmisiä joiden ihanuutta on melkein mahdotonta ymmärtää ja hänessä on uusi syntynyt kiihko asioihin ja hän puhuu paljon ja kysyy sitten mielipidettäni. Hän on tyhjentävä enkä aina tiedä miten joku voi olla niin mukava ja upea ja silti haluta puhua kanssani. Hänen kaltaisensa tekevät kolmen vuoden merkityksettömyyden melkein merkitykselliseksi, emmehän olisi muuten koskaan kohdanneet.

Toinen ei oikeastaan ole ystävä, tai en tiedä voiko niin sanoa. Ihmisten määritteleminen on vaikeaa ja ehkä platoninen rakastaja kuitenkin on se totuus josta sovimme. Pelkäsin kohtaamistamme ehkä enemmän kuin kenenkään muun koskaan ennen.
Lopulta ei kaiketi haitannut ettei hautausmaa ollut hautausmaa, niin oli mahdollisesti parempikin. En ole varma (olen aika varma) mistä kaikesta puhuimme mutta hiekkarannalla oli pimeää ja ihmiset ympäriltä harvenivat. Jonkun toisen kanssa en olisi kävellyt niitä kilometrejä enkä olisi istunut verannalla ja juonut teetä kolmelta yöllä. (Välillä ajattelin etten ole se joka minun pitäisi olla) Todellisuuteni ei ole ollut sellaista enkä ole varma mitä ajattelen sinusta, mutta näin on hyvä. Nähdään seuraavan kerran jossain naurettavassa kapakassa ja humallutaan. Ehkä joskus tapaan muitakin, jos pystyn.

Tuntui että tästä on pakko kirjoittaa jotain jotta se on totta.

Naapuri kertoi äsken rappukäytävässä että vielä kolme viikkoa tätä. Ja nyt on elokuu. Kolme viikkoa on pisin mahdollinen aika jonka voin juuri nyt kuvitella. Huomenna lopetan asunnossani makaamisen ja menen töihin.