Miksi ja miksi ei

Selvin päin jo kohta kaksi viikkoa, tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Muistan etäisesti että jossain vaiheessa olin joka ilta kaljalla tai muuten pyrkimässä kohti humalaa tai muuta päihtymystä.

Selvin päin ei tietenkään ole yhtä kuin tipaton, sehän nyt olisi silkkaa hulluutta.

YTHS lähetti minulle kyselyn terveydentilastani ja aikoi olla yhteyksissä. Tämä on ilmeisesti standarditoimenpide jokaisen fuksin kohdalla. Mainitsin ensimmäistä kertaa trikotillomaniani. Mainitsin myös muut (ilmeisesti neurologiset) ongelmani. En ole varma pelkäänkö enemmän että minuun otetaan yhteyttä vai ei. En tiedä haluaisinko puhua tästä. Haluaisinko diagnooseja.

Oli tarkoitus mennä lääkäriin silloin kun muutin Helsinkiin. Oli tarkoitus käsitellä näitä asioita silloin. Siitä on nyt 5 ja puoli vuotta. Selvästi minussa (aivoissani) on jotain vikaa. Trikotillomania oli melko helppo diagnosoida itse heti kun aiheeseen oli tutustunut vähääkään, mutta muuten olen aika pitkälti pimennossa. En tiedä mistä vikani kumpuavat. Ehkä olisi hyvä tietää. Taidan toivoa että joku on yhteydessä ja esittää kysymykset. 

Sataisi maahan ja sataisi ajatuksiin

Olen nyt kotona. Täällä on lunta ja valoa joka muuttuu nopeasti pimeydeksi. Täällä on ihan hyvä olla siitäkin huolimatta että isäni kommentoi heti ensitöikseen ulkonäköäni ja hetken tuntui kovin haavoittuvaiselta. Jälkikäteen suututti etten sanonut vastaan, mumisin vain ja häpesin itseäni niinkuin aina. Huomaan ikävöiväni ihmistä jonka ajattelemisesta ajattelin jo päässeeni yli (ja huomaan miettiväni epätoivoiseen sävyyn miksi hän tai kukaan ikinä haluaisi olla kanssani kun olen niin vastenmielinen). En siis ilmeisesti päässytkään yli, en hänestä enkä ajatuksistani, mutta se ei ole järin yllättävää, koska olen huono ylitse pääsemisessä. Muistelin ja kaipasin sitä yhtä tyttöäkin vuosikaudet, vaikka pohjimmiltaan syy oli omani.

Lauantaina maailma oli hetken upea ja värisevä ja pyörteilevä ja toivoin että se olisi jäänyt sellaiseksi, että voisin aina tuntea oloni niin hyväksi itseni kanssa kuin silloin. Yöhön taituttaessa olin taas flunssainen ja tunnuin väärältä, mutta jälkimaku oli kuitenkin makeahko. Elämäni on nyt aivan erilaista ja kuitenkin hyvin samanlaista kuin vuosi sitten, onnistun ilmeisesti edelleen unohtumaan vuorokausiksi asuntooni ja täälläkin ollessani toivon salaa että isäni työskentelisi yhtä pitkään kuin äitini ja saisin olla enemmän itsekseni. Onnenhetkiä on sentään enemmän, vaikka voisi niitä olla lisääkin. Ihmiseni ovat vaihtuneet ja kasvaneet erilleen ja yhteen, mietin miten olen itse muuttunut. 

Albatrossilauluja

Olinpa viimeksi dramaattinen. Olen huono olemaan tekemättä asioita joita olen luvannute tehdä. Menen aina lopulta suihkuun ja luennolle ja ihmisiä näkemään ja kaikkea vaikka tahtoisin vain vajota itseeni.
Nyt en halua, vajota siis. Vaikka olen taas kipeytynyt. Se on uskomatonta, ei ole mitään järkeä siinä että joku ihminen on kaiken aikaa flunssainen ja ällöttävä. Se on aika epäreilua. 

Odotan vieraita. Sanoin etten jaksa siivota asuntoani mutta siivosin kuitenkin vähän. Pesin kolme koneellista pyykkiä ja tiskit ja siirsin suurimman osan romuistani syrjään niin että täällä mahtuu nyt taaas olemaan.
(Pöly sai jäädä paikalleen.)

Tenttini ovat menneet hyvin huonosti ja ihan hyvin. Maanantai tulee varmasti olemaan kerrassaan kammottava iltaansa asti mutta sitten helpottanee ja tiistaina olen jo muualla. Se on mukavaa. Menen vuoden vaihteeksi Ouluun. Sitä ennen aion vain rapsutella koiriani ja juoda teetä ja syödä pullaa. Jep. Ehkä luen läpällä kirjan tai katson elokuvan tai puhun jonkun kanssa.

Nyt menen kuivaamaan silmäni ja avaan oven. 

On päiviä ja on päiviä

Jonain aamuna jään vaan sänkyyn enkä mee ulos enkä nää ketään ja voisko edes vaikka sataa sitä lunta että maailma lakkais olemasta näin saatanan harmaa ja oksettava ja väsyttävä

välillä on ihania päiviä ja välillä on hyviä ja välillä siedettäviä ja sitten on tällasia kun olis vaan parempi pyöriä takasin peittojen ja tyynyjen sekaan ja jättää pimennysverhot ikkunaan ja makuuhuoneen ovi kiinni eikä edes vilkaista ulos tai puhelimeen tai mennä suihkuun tai tehdä mitään ylipäätään

Kur-rur-

sur-rur-vur-rur-hur-rur

niin

ihoni kiristyy ja kuoriutuu ja halkeaa

kuin kuivunut satsuma

jota lyödään lihanuijalla


se muuten sattuu

Ps.

On hyvin todennäköistä että Kolumbus Barcelonassa oli niin demoninen koska pelkään myös nostureita. Nosturit ovat kammottavia. Oikeastaan vain satamanosturit. Lauantaina ne olivat siedettäviä, koska ihmiset pitivät minusta kiinni ja maailma tuntui olevan oikealla tavalla paikallaan.
Ei ole oikein että jokin kurkottaa sillä tavalla alas korkeuksista. Jos jumala laskisi taivaasta kätensä en voisi tarttua siihen. Siinä on jotain mätää. Kurkottamisessa, ei välttämättä kädessä. Kaiken yllä riippumisessa. Satamanosturit ovat kuin hämähäkkien jalkoja.

Olen jaffakeksi ja murenen ilmassa

Olisi varmaan rankkaa olla todella sairas ja kaiken aikaa kovissa kivuissa. En varmaan kestäisi sellaista. Pääni on melkein hajonnut viimeisen kahden viikon aikana kun olen herännyt öisin siihen että kurkkuni ja korvani ovat tulessa. Itkin vähän Porthaniassa ennen luentoa. Tänään tuntui jo aika hyvältä, olen syönyt ystäviäni antibiootteja riemulla. Biletin vähän sohvalla musiikin tahtiin josta en oikeastaan pidä. Lidlillä on todella omituinen urheiluvaatemainos jonka taustalla soi kummaa teknoa ja olen huomannut että se jotenkin sairaasti sytyttää mielenkiintoni. Nämä ovat nyt niitä pelottavia haittavaikutuksia. 

Ihmiset sanovat että olen "makee muija" tai jotain sellaista. Se on hauskaa. Olen tuntenut oloni aika hyväksi viime aikoina, siihen on luultavasti useita syitä. Olisi varmaan vähemmän mieltäylentävää jos minut muistettaisiin vaikka "sinä ärsyttävänä lutkana" tai muuna vastaavana. En tiedä miksi kukaan pitäisi minua lutkana, ärsyttävänä varmasti välillä. Vaikka olen kyllä aika hyvä tyyppi oikeasti. Kannattaisi tuntea minut.

Lauantai jota viimeksi odotin oli hieno ja levoton ja tuntui hyvältä. Silloin ei edes sattunut ja se oli parasta mitä voi pyytää. (Kun myöhemmin yöllä yökkäilin makasiinin parvekkeella ja katselin nostureita meriveden takana en tuntenut olevani ihan niin maailman katolla kuin aiemmin, mutta joskus on pudottava.) Seuraavana päivänä voin taas ihan hyvin ja katsoin ystäväni kanssa Koskemattomat ja itkin ja nauroin ja valuin sohvaltani ja söin jaffakeksejä.

Ja ostin viimein lentoliput kotiin! Mieletöntä. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta ja odotan lähtöä paljon. Ehkä menen Ouluunkin, olen luvannut mennä jo pitkään ja edellisestä visiitistä on yli kaksi vuotta, koska minun on mahdotonta saada tehtyä mitään ajoissa. Jos joskus lupaan nähdä teitä jossain toisessa kaupungissa (en tiedä miksi lupaisin, enhän edes tunne teitä) se luultavasti tapahtuu joskus 10 vuoden päästä.

Ja sohvalta

Olen maannut tässä koko viikonlopun.

Odotan että taas uusiutunut flunssani loppuu ja silmäni lakkaavat rähmimästä ja jäseneni särkemästä ja kasvatan jostain itselleni vastustuskyvyn. Eilen en mennyt töihin koska olin liian sairas tehdäkseni niin.  Huomenna menen luennolle tästä kaikesta huolimatta ja kirjoitan lisää reflektioita ja luen lisää artikkeleja. 

Odotan lauantaita ja odotan periodin loppua ja odotan suunnattomasti joulua ja sitä että voin lentää kotiin ja olla hetken aikaa ajattelematta opiskelua. Vaikka opiskelu on hyvä. Tuntuu hyvältä ajatella että tulen vielä oppimaan jotain ja tulen joksikin ja sitten voin tehdä jotain elämälläni. Mutta jostain syystä myös kodin ja pakkasen ja mökkisaunan ja kenkien alla rouskuvan lumen ajatteleminen tuntuu hyvältä. Lumi ei ole koskaan Helsingissä samanlaista, se on ärsyttävää ja tiellä ja sotkee liikenteen ja vaikeuttaa elämääni. Se on myös usein likaista. Kotona se on kirkasta ja valaisevaa ja puhdasta ja parasta silloin kun sitä on paljon. En koskaan pitänyt talvesta kun vielä asuin kotona, mutta vuosien aikana siitäkin on tullut erilaista. Nykyään ajatus Lapista ja talvesta tarkoittaa nimenomaan pimeää pihamaata tai järven rantaa ja kirkasta tähtitaivasta ja kuumaa saunaa, jossa puut paukahtelevat ja kaikki on romantisoitua ja autenttista. Se on omituista mutta ihanaa, eikä haittaa vaikkei se olisi koko totuus. Saatan viipyä koko lomani ajan. Se tarkoittaisi noin kuukautta. En ole viiteen vuoteen ollut poissa Helsingistä yli (hieman reilua) kahta viikkoa. En sen jälkeen kun muutin tänne. Kuukaudessa voisin tehdä muutakin, käydä ehkä Oulussa kuten olen sata kertaa luvannut. Kotoa se olisi helpompaa.

Odotan myös että lakkaan olemasta hullaantunut ihmisestä, koska hullaantuminen ei sovi minulle. Tai ehkä sopii. Se tekee minusta jotenkin onnellisen ja sekavan. Odotan että näkisin kyseistä ihmistä taas, vaikka sanon hänen seurassaan tyhmiä asioita. Ystäväni sanoi, että olen kaiketi ihastunut koko siihen tunteeseen joka syntyy uusien ihmisten tapaamisesta. Se on ehkä totta ja ehkä se vain kulminoituu häneen, mutten ole läheskään yhtä innostunut muista ihmisistä. Vaikka olen löytänyt mukavia, sellaisia joka ovat enemmän kuin "ihan ok" vaikka niin heille sanoin alkuun. Pieni tauko tästä kaikesta, silloin jouluna, voi kuitenkin olla hyvä. Ehkä asiat ovat siihen mennessä asettuneet eri tavalla, tai ehkä eivät, mutta pieni välimatka on lähes poikkeuksetta positiivinen asia.

Kuitenkin. Silmäni vuotavat ja kaipaan sänkyäni ja särkylääkkeitä. 

Matolta

Väitin joskus että olisi mahdotonta pitää taukoa tästä osasta, kolmannesta elämästäni. Olen mitä ilmeisimmin todistanut sen valheeksi. Se ei ole mahdotonta, se on ollut jopa helppoa.

Hiljaisuuteeni on syy: elämäni on kummallista ja jopa kiehtovaa nykyään. Sen eläminen vie aikaa. Kun olin onnettomampi oli kaikki päivät käytettäväksi kurjuuden märehtimiseen. Se oli hauskaa. Nyt olen kummallinen ja pörröinen ja poissa mukavuusalueiltani suurimman osan ajasta.

Olen käynyt tolkuttoman paljon elokuvissa koska Rakkautta&Anarkiaa. Olen juonut tajuttoman paljon kaljaa koska ihmiset ja yliopisto. En ole oppinut mitään. Heräsin ja kömmin ylös ystäväni lattialta ja olen niin väsynyt että tuntuu kuolemalta.

Mutta olen onnellisempi.

Puhun voittajista vaikka olen vain ihminen

Yliopistossa vaikeinta ei olekaan se, että pitää olla ihmisten kanssa. Olen ilmeisesti ihan hyvä olemaan ihmisten kanssa, he eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän miten vääristyneet ja typerät aivoni ovat ja miten vaikeaa on olla oikealla tavalla sosiaalinen. Yhtenä päivänä sain kyllä vähän palautetta siitä että viittasin seuralaisiini sanomalla että he ovat "ihan ok". Ilmeisesti se ei ollut heistä mikään mieletön kohteliaisuus, mutta itse yritän pysytellä mukavuusalueellani ja se oli kohteliaisuus yhtä kaikki. (Toisaalta myös pyristelen siitä irti, mukavuusalueestani, huomenna menen vapaaehtoisesti juhliin ja maanantaina olen ehkä kevyesti aktiivinen myös.)

Lauon ilmeisesti mielettömiä kohteliaisuuksia vain aamulla puoli viideltä seitinohuessa humalassa ja saunassa. Se ei haittaa.

Vaikeinta yliopistossa on se, että pitäisi oikeasti tehdä jotain. Se on pelottavaa. Olen kirjoittanut tänään reflektiota oppimastani vaikka oikeasti en ole oppinut mitään ja siksi siitä on vaikea kirjoittaa. Teksti ei kerro mistään, se on jotenkin tekotieteellisen ja -taiteellisen oloista sontaa. Toisaalta siltä tuntuvat myös artikkelit joita olen lukenut. Ikään kuin niissä ei sanottaisi mitään vaikka sanoja peräkkäin on tuhansia. Uskoakseni (toivoakseni) tästä tulee joskus helpompaa. On lohdullista että melkein kaikki muut tuntuvat olevan yhtä pihalla. Olen ollut tahtomattani hieman liian negatiivinen, lupasin itselleni etten olisi. Että leikkisin kiltisti enkä valittaisi kaiken aikaa jostain. Sitä pitää vielä vähän hienosäätää. Toistaiseksi vain yksi ihminen on huomannut etten ole aivan niin perillä asioista kuin tunnun olevan. Se oli kiusallista! Kerroin sitten hänelle että aion aktivoitua asioissa nyt tai kohta, mutta että olen toistaiseksi ulkona kaikesta. Hän varmaan ymmärsi.

Kirjoitin tämän jotta välttyisin reflektoimasta enää mitään tai lukemasta lisää artikkeleja. Se (ne) täytyy kuitenkin tehdä. Ehkä vien asiani sänkyyn, siellä keskittymiskyvyn herpaantuminen taittuu uneksi eikä tyhjän jauhamiseksi. Rauhaa.

Reitti taivaan halki

Yskä on tullut elämääni palatakseen aina uudelleen. Se on uuvuttavaa ja hieman kivuliasta ja äänekästä. Ja limaista. Muttei pääasia.

Eilen kävin pitkästä aikaa siirtelemässä vähän leipiä ja hedelmiä ja nousin sitten bussiin joka vei minut pois kaupungista ja jonnekin järven rannalle. Meitä oli monia ja joimme ja lauloimme ja saunoimme ja puhuimme. Jossain vaiheessa ihmiset hajaantuivat. Oli monia tunnelmia. Hetken aikaa olin hyvin tylsistynyt ja halusin vain niin kovasti nukkua (olin myös luontaisesti väsynyt herättyäni 4.30 töihin), mutta olen onnellinen etten nukkunut. Aamuyöllä neljän aikaan järvi oli tyyni, kaksi ihmistä nukkui patjoineen laiturilla ja tuijotimme linnunrataa ja tähtiä ja näimme satelliitteja. Se olisi voinut olla kohtaus elokuvasta mutta se oli elämää(ni). Saunassa sanoimme hyviä asioita toisistamme. Myös minä sanoin, enkä yleensä sano.

Menin lopulta nukkumaan. Rauhattomampien meteli porautui lattian läpi mutta siitä huolimatta oli hyvä levätä. Aamun harmauden jälkeen oli linja-auto ja aurinkoinen Helsinki ja sushia ja jotain mikä tuntui hyvältä ja oikealta.

Kerroin seuralaisilleni etten ole vuosiin ollut sillä tavalla onnellinen kuin nyt viime aikoina. He sanoivat että se on ihanaa kuulla. Olen ehkä tullut puhuneeksi liikaa liian pian, mutta ehkä en.

Tämä on kuitenkin ollut hyvä päivä ja on onni elää.

Ajattelu ylipäätään

Olen syönyt viime päivinä niin paljon sieniä että muutun varmaan pian itsekin sieneksi. Olisin varmaan suloinen sieni. Ehkä kasvattaisin viiksetkin. Näyttäisin luultavasti suunnilleen samalta kuin alla oleva tyyppi. En ehkä yhtä kirkassilmäiseltä ja kimmeltävältä tosin, mutta yhtä maukkaalta ja viiksekkäältä.

Olen uupunut ja ilmeisesti hyvin stressaantunut, vaikken ole aivan varma mistä. Tänään yliopiston avajaiskarnevaaleilla mietin miten ihmiset pystyvät toimimaan sellaisissa väkijoukoissa. Päärakennuksen kolmas kerros oli niin täynnä ihmisiä että pääsimme hädin tuskin liikkumaan ja se tuntui epämiellyttävältä ja pakahduttavalta. Hetken olin aika varma etten kohta enää saisi henkeä. En tiedä miksi menin sinne, en viipynyt pitkään ja toivon että olisin jäänyt aamulla nukkumaan. Vietin yöni juoden viiniä ja samppanjaa ja olutta kahden minulle hyvin tärkeän ihmisen kanssa ja aamulla olisi ollut mukavampaa vain jäädä siihen kuplaan.

Seuraavaksi luen vuonna 1996 kirjoitetun artikkelin arkiajattelusta ja tieteellisestä ajattelusta. Se kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja jännittävältä.

Ilman sinua olen lyijyä

Barcelona oli onnellinen kaupunki.

Joimme niin monta pulloa viiniä etten edes muista, muttemme koskaan humaltuneet. En nähnyt paljon aurinkoa, monesti poistuimme asunnostamme vasta illalliselle. Nukuimme päivään ja valvoimme aamuun. Ihmiseni olivat oikeita, todellisia, ihania ja läsnä. Unohdan usein miten vahvatkin voivat olla haavoittuneita.

Istuimme pimeällä välimeren rannalla ja aallot olivat pieniä ja kivet sileitä. Kaikki nauratti ja itketti ja tuntui hyvältä samaan aikaan. Luulen että opimme kaikki jotain luottamuksesta. Lauloimme Scandinavian Music Groupia ja Ultra Brata myös kävellessämme kotiin eivätkä ihmiset edes katsoneet oudosti.

Elektroklubin edessä nostimme katseet taivaaseen ja sieltä satoi hiljaa. Olin ennen kaikkea tunteva ja onnellinen. Seuraavana aamuna makasimme sängyllä ja joimme kahvia, vaikken edes juo kahvia.

Kristoffer Kolumbuksen patsas oli yksi kauheimmista asioista joita olen koskaan nähnyt. En tiedä miksi, mutta sen katsominen sai minut voimaan fyysisesti pahoin. Siinä oli jotain demonista ja kamalaa. Takaa päin pitkän tolpan päässä seisova Kolumbus näytti ankeuttajalta ja kun seisoimme lähellä en pystynyt katsomaan ylös. Ehkä nämä mielikuvat olisivat hälvenneet jos olisimme palanneet paikalle päivänvalossa. Suomesta käsin pelkotilani tuntuvat järjettömiltä mutta todellisilta.

Eilen kotiin paluun jälkeen olin surumielinen ja haikea. Tuhosin itseäni vähän ja tunsin huonoa omaatuntoa siitä ja itkin. Nyt en ole enää palasina enkä niin surullinen siitä että viikko loppui. Minulla on edelleen ne ihmiset, voimme tehdä tämän uudelleen. Kaiken. 

Pörröinen elämäni

Elämä on ihanaa ja pehmeää. Voisin elää näin. Kolmen päivän kuluttua olen taas Suomessa. Jään tähän.

Kokonaan

Tänään oli käytännössä viimeinen päivä kun jokapäiväistä elämääni on olla Prisman myyjä. (En ole irtisanoutunut.) Olen lomalla. Lennän ylihuomenna Barcelonaan. Ostin tänään fuksianpunaisen matkalaukun enkä tiedä mahtuuko sinne mitään. Kun palaan Suomeen olen valtiotieteiden ylioppilas ja uusi omituinen osa elämääni alkaa. (Tämä tuntuu juuri nyt todella tärkeältä asialta ja haluan jakaa sitä kaikkien kanssa. Haluan jakaa elämääni jonkun kanssa.)

Olli sanoi että olen oikeasti sisältä lämmin ja kanelinen. Tää kanelipullajuttu on nyt mennyt aika pitkälle. Ajattelin että voisin vaihteeksi yrittää olla ulkoisestikin. Sitten matkustin kotiin metrolla joka oli Kalasatamaan asti täynnä leit kaulassa kaljaa juovia ruskettuneita, vaaleatukkaisia teinejä ja totesin etten ehkä pysty.

Joka tapauksessa ajattelin olla tulevaisuudessa onnellisempi. Ajattelin myös lakata pureskelemasta kynsiäni ja repimästä hiuksia päästäni ja kulmaluiltani ja ripsirajoistani. Ajatteleminen on mukavaa ja keveää. Ajattelin eilen tyttöä jota suutelin ja joka on nyt kuollut. Se tuntui absurdilta. En ollut ajatellut sitä tai häntä pitkään aikaan. (Hän ei kuollut suudelmaani.)

Asuntoni lämpötila on laskenut 27.8 asteeseen. Kunhan pääsen tästä pussista lupaan siivota. Lupaan oikeasti. Pesen myös kaikki pyykkini ja pyyhin pölyt kirjahyllystä. Sitten palautan kaikki kirjat joita olen jemmannut paperipinojeni alle. Ja luen kaikki keskeneräiset. (Paitsi ehkä sen yhden, se on kammottavaa kirjallisuutta enkä käsitä miksi edes luen sitä. Miksi kukaan on koskaan kirjoittanut mitään sellaista.) Sitten olen kokonainen ja hyvä ihminen. Tämä on minusta hyvä idea.

Tässä(kään) kirjoituksessa ei ole mitään järkeä. Menen pian nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. 

Kanelipullaksi

Kävelin Karhupuistosta Sörnäisiin ja asvaltissa luki Rakkaus on ihmeellinen asia ja mietin että no niinpäs onkin.

Ps. Olli en jaksa enää Lollia, mutta osaat olla myös jees. Ole mieluummin jees. Te muut olitte. Ehkä nähdään vielä. Antakaa itsenne kuulua.

Tämä väsymys on melkein väkivaltaa.

Loppuratkaisu onkin

Olin vihainen jo aamulla. (Jo ennen kuin heräsin. Näin vihaisia unia ja yöllä valvoin hetkittäin.)

Olin töissä niin vihainen että melkein halkesin.

Sain ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen(!) pomoltani tunnustustusta siitä että olen helvetin loistava siinä mitä teen. Se tuntui omituiselta ja hyvältä ja rauhoittavalta ja turhalta.

Tein töitä kuin mielipuoli. Se oli lähes nautinnollista. Lakkasin olemasta vihainen. Väsyin ja omenalaatikko putosi ja omenat vierivät karkuun. Istuin hetken hedelmävarastossa ja oli pimeää. Minusta tuli todella hyvä tässä vasta kun lakkasin välittämästä siitä. Ehkä tulen kaipaamaan sitä että voin työskennellä itseni rauhalliseksi ja väsyneeksi ja vähemmän sekavaksi. Tai ehkä en.

Ihmiset kysyvät koska lähden, enkä tiedä.

Yhtenä päivänä ajattelin tyttöä johon uskon olleeni syvästi rakastunut joskus vuosia sitten. En kaivanut ajatusta esiin itse. Yleensä kaivan, ennen ainakin kaivoin. Olen irrottamassa tästä tai olen tehnyt sen joskus kauan sitten, se on terveellistä.

Kaikesta huolimatta olen vähemmän vihainen. 

Pelasta minut

On ajatus joka vaivaa olemassaoloani lähes päivittäin. Erityisen raskas se on kun herään neljältä kolmen ja puolen tunnin unien jälkeen ja tunnen itseni ihmisraunioksi. Myös kotona käydessä. Kun joku kysyy jotain ja hymyilee odottavasti.

Ajatus on: voiko kukaan koskaan rakastaa mua.

En tiedä saisiko näin sanoa, mutta en halua kaikkien ihmisten rakkautta. Mulla on käsityksiä siitä millaista ihmistä voisin itse rakastaa. Hataria hataria venyviä käsityksiä mutta käsityksiä yhtäkaikki.

Eräänä päivänä viime viikolla enoni sanoi huolestuneesti että 'mullahan alkaa olla jo ikää'. Hän tuntui olevan huolissaan siitä että olen liian nirso, koska olenhan kuitenkin 'niin nätti tyttö' että luulisi jonkun löytävän.

En kai halua löytää vain jotakuta.

Ongelma on miten voi rakastaa toista ihmistä jos ei rakasta edes itseään.

Taitekohtani on

Tarkoitukseni ei ollut olla hiljaa, tarkoitukseni on ollut päivittäin kirjoittaa tänne jotain. Olen haudutellut ajatuksia ja ollut vähällä kirjoittaa, aloittanut ja lopettanut ja tyhjiä sivuja on tallentunut luonnoksina toteutuneiden kirjoitusten perään. Poistan niitä välillä, en tiedä miten onnistun aina luomaankaan. Noin viisi minuuttia eräänä yönä kuvittelin että otan tauon tästä kolmannesta elämästäni, mutta se oli typerä luulo, koska en kuitenkaan voisi.

Olen alkanut oivaltaa, ettei töiden lopettaminen ehkä ole fiksuin ajatus jonka olen koskaan saanut. Se on oikeastaan aika typerä ja lapsellinen ja naiivi. Kuvittelen että voin elää tekemättä töitä ilman että elintasoni notkahtaa merkittävästi. Tietenkin se notkahtaa ja tulen olemaan onneton ja ahdistunut kun tajuan etten voikaan tehdä kaikkea mitä haluan. En tietenkään ole tähänkään asti voinut tehdä kaikkea, mutta olen voinut lähteä yksille tai mennä ystävieni kanssa syömään tai ulos tai ostaa haluamani kirjat ja elokuvat jos on tuntunut siltä. En voi tehdä tällaisia asioita enää syyskuun jälkeen. Pitää budjetoida. Yritin sitä kerran 16-vuotiaana, mutta ei siitä tullut mitään. Sen jälkeen olen vain elänyt ja rahaa on ollut jos sitä on ollut. Olen paska henkilökohtaisessa suunnitelmataloudessa.

Siitä huolimatta aion lapsellisesti ja naiivisti lopettaa, koska en jaksa. Jos raahaan tämän paskamyllyn mukanani elämään jonka aloitan syksyllä, tulen olemaan yhtä onneton kuin olen ollut viimeiset pari vuotta. En jaksa olla onneton enää. Tämä on tällä hetkellä yksi niistä asioista joita mietin eniten. Toinen on mitä ihmettä elämässäni tapahtuu juuri nyt, ja kolmas miten sopeudun siihen mitä syksy tuo. (Neljäntenä mietin milloin jaksan siivota asuntoni. Tämä käy kohta sietämättömäksi, en halua olla täällä ja silti haluaisin nimenomaan olla ja nukkua kaiken aikaa. Ehkä pitäisi asua pienemmässä asunnossa, olisi vähemmän siivottavaa eikä paikkoja joihin paeta.)

Yritin eilen lukea tätä: Perusasioista Israel–Palestiina-konfliktista ja sen uutisoimisesta
Nukahdin kesken. Olin väsynyt. En syytä tekstiä. Nukuin ehkä kaksi tuntia, en ole varma. Heräämisen jälkeen valvoin vielä ehkä kolme ja kävin kumman puhelinkeskustelun ja pyörin sängyssäni. Tämän lukeminen olisi jotenkin todella tärkeää juuri nyt. Ehkä luen sen huomenna tai tänään kun palaan töistä. En tiedä. Olen luvannut itselleni että perehdyn tärkeisiin asioihin, koska ne ovat tärkeitä. Juuri nyt tapahtuu niin paljon kaikkialla muuallakin kuin täällä tai pääni sisällä.

Olen luvannut kohdata ihmisiä tällä viikolla. Vielä lisää. Olen niin läsnä ensimmäisessä elämässäni juuri nyt että se on melkein hämmentävää. En tiedä missä raja näiden välillä kulkee. Haluaisin olla kotona taas, siellä on helpompi olla irrallaan ja sekaisin. Siellä on mökkiranta ja vanhempieni makuuhuoneen kynnys ja kotiportaat ja kaikki mikä tekee elämästä todellista. 

Jos mieli irtoaisi ruumiista

Olen maannut kuumassa asunnossani pelkissä alusvaatteissa, juonut litroittain vettä ja miettinyt jumaluutta ja omaa jumalattomuuttani. Olen tavannut ystäviä.

Ensimmäisen kanssa puhuin feminismin teoriasta (johon en ole varsinaisesti tutustunut, mutta jota lupasin lukea), elämästä joka ei anna mitään ja yliopistosta joka ehkä pelastaa minut. Hän on niitä ihmisiä joiden ihanuutta on melkein mahdotonta ymmärtää ja hänessä on uusi syntynyt kiihko asioihin ja hän puhuu paljon ja kysyy sitten mielipidettäni. Hän on tyhjentävä enkä aina tiedä miten joku voi olla niin mukava ja upea ja silti haluta puhua kanssani. Hänen kaltaisensa tekevät kolmen vuoden merkityksettömyyden melkein merkitykselliseksi, emmehän olisi muuten koskaan kohdanneet.

Toinen ei oikeastaan ole ystävä, tai en tiedä voiko niin sanoa. Ihmisten määritteleminen on vaikeaa ja ehkä platoninen rakastaja kuitenkin on se totuus josta sovimme. Pelkäsin kohtaamistamme ehkä enemmän kuin kenenkään muun koskaan ennen.
Lopulta ei kaiketi haitannut ettei hautausmaa ollut hautausmaa, niin oli mahdollisesti parempikin. En ole varma (olen aika varma) mistä kaikesta puhuimme mutta hiekkarannalla oli pimeää ja ihmiset ympäriltä harvenivat. Jonkun toisen kanssa en olisi kävellyt niitä kilometrejä enkä olisi istunut verannalla ja juonut teetä kolmelta yöllä. (Välillä ajattelin etten ole se joka minun pitäisi olla) Todellisuuteni ei ole ollut sellaista enkä ole varma mitä ajattelen sinusta, mutta näin on hyvä. Nähdään seuraavan kerran jossain naurettavassa kapakassa ja humallutaan. Ehkä joskus tapaan muitakin, jos pystyn.

Tuntui että tästä on pakko kirjoittaa jotain jotta se on totta.

Naapuri kertoi äsken rappukäytävässä että vielä kolme viikkoa tätä. Ja nyt on elokuu. Kolme viikkoa on pisin mahdollinen aika jonka voin juuri nyt kuvitella. Huomenna lopetan asunnossani makaamisen ja menen töihin.