Ulkona on sumuisaa. En näe mäntyjen taakse. Asuntooni puskee jostain viileää ilmaa, vaikka olen sulkenut ikkunat ja pyrkinyt tilkitsemään myös ilmanvaihtokanavat.
Pomoni suuttui minulle tänään lapsellisesti. Se oli oikeastaan aika naurettavaa, koska hän on aikuinen mies ja minä vain minä. Välillä tuntuu pelottavalta, että tuollaiset ihmiset kasvattavat jo itse omia lapsiaan.
Onneksi olen olevinaan parempi. Kanssani on varmasti vaikeaa työskennellä, jopa sietämätöntä.
Mulle on ollut mahdottomuus sulkea ovia takaani. Paiskoin niitä joskus kovin, mutta päädyin lopulta aina uusiin mahdollisuuksiin. Antamaan ja ottamaan.
On yksi ihminen, joka ei enää avannut ja olen vaivannut asialla päätäni yli viisi vuotta. En tiedä mitä tein väärin, ketä lopulta satutin ja miksi. Kuten aiemmin kerroin, en muista siitä ajasta paljoa muutenkaan.
Tällä hetkellä elämässäni on vasten tahtoani useampia ihmisiä, joiden tahtoisin jäävän oven taakse.
Tahtoisin haistaa palavien siltojen katkun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano