Tänään nousin keskustassa bussiin, jolla ennen kuljin päivittäin.
Se tuntui omituiselta.
Joskus näin ne maisemat joka päivä. Katselin, kun vanhankaupunginselällä miehet kalastivat. Joskus nousin pois sillä samalla pysäkillä. Joka päivä.
Mun on jotenkin vaikea ymmärtää, että koti voi olla jossain ja yhtäkkiä ei enää.
Asuin elämäni ensimmäiset 16 vuotta isäni lapsuudenkodissa. Vanhempani asuvat siellä edelleen ja se on pohjimmiltaan ainut paikka, joka tuntuu oikealta.
Muutettuani kotoa olen asunut kolmessa osoitteessa. Näen toistuvasti unia näistä vanhoista asunnoistani. Haluaisin palata niihin. Välillä haluaisin palata myös muihin aikoihin ja asioihin, joita ei enää ole.
Usein en näe unia bussimatkoista.
Tänään tuntui muutenkin kummalliselta. Vähän kuin olisi joku muu.
Huomenna muutan viikonlopuksi Töölöön ja saan väliaikaisen lemmikin.
Eniten mulla on ikävä meidän koiria.
Ps. Teitä on viisi. Miten älytöntä. Kiitos. Saa sanoa hei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano