Ilman sinua olen lyijyä

Barcelona oli onnellinen kaupunki.

Joimme niin monta pulloa viiniä etten edes muista, muttemme koskaan humaltuneet. En nähnyt paljon aurinkoa, monesti poistuimme asunnostamme vasta illalliselle. Nukuimme päivään ja valvoimme aamuun. Ihmiseni olivat oikeita, todellisia, ihania ja läsnä. Unohdan usein miten vahvatkin voivat olla haavoittuneita.

Istuimme pimeällä välimeren rannalla ja aallot olivat pieniä ja kivet sileitä. Kaikki nauratti ja itketti ja tuntui hyvältä samaan aikaan. Luulen että opimme kaikki jotain luottamuksesta. Lauloimme Scandinavian Music Groupia ja Ultra Brata myös kävellessämme kotiin eivätkä ihmiset edes katsoneet oudosti.

Elektroklubin edessä nostimme katseet taivaaseen ja sieltä satoi hiljaa. Olin ennen kaikkea tunteva ja onnellinen. Seuraavana aamuna makasimme sängyllä ja joimme kahvia, vaikken edes juo kahvia.

Kristoffer Kolumbuksen patsas oli yksi kauheimmista asioista joita olen koskaan nähnyt. En tiedä miksi, mutta sen katsominen sai minut voimaan fyysisesti pahoin. Siinä oli jotain demonista ja kamalaa. Takaa päin pitkän tolpan päässä seisova Kolumbus näytti ankeuttajalta ja kun seisoimme lähellä en pystynyt katsomaan ylös. Ehkä nämä mielikuvat olisivat hälvenneet jos olisimme palanneet paikalle päivänvalossa. Suomesta käsin pelkotilani tuntuvat järjettömiltä mutta todellisilta.

Eilen kotiin paluun jälkeen olin surumielinen ja haikea. Tuhosin itseäni vähän ja tunsin huonoa omaatuntoa siitä ja itkin. Nyt en ole enää palasina enkä niin surullinen siitä että viikko loppui. Minulla on edelleen ne ihmiset, voimme tehdä tämän uudelleen. Kaiken. 

Pörröinen elämäni

Elämä on ihanaa ja pehmeää. Voisin elää näin. Kolmen päivän kuluttua olen taas Suomessa. Jään tähän.

Kokonaan

Tänään oli käytännössä viimeinen päivä kun jokapäiväistä elämääni on olla Prisman myyjä. (En ole irtisanoutunut.) Olen lomalla. Lennän ylihuomenna Barcelonaan. Ostin tänään fuksianpunaisen matkalaukun enkä tiedä mahtuuko sinne mitään. Kun palaan Suomeen olen valtiotieteiden ylioppilas ja uusi omituinen osa elämääni alkaa. (Tämä tuntuu juuri nyt todella tärkeältä asialta ja haluan jakaa sitä kaikkien kanssa. Haluan jakaa elämääni jonkun kanssa.)

Olli sanoi että olen oikeasti sisältä lämmin ja kanelinen. Tää kanelipullajuttu on nyt mennyt aika pitkälle. Ajattelin että voisin vaihteeksi yrittää olla ulkoisestikin. Sitten matkustin kotiin metrolla joka oli Kalasatamaan asti täynnä leit kaulassa kaljaa juovia ruskettuneita, vaaleatukkaisia teinejä ja totesin etten ehkä pysty.

Joka tapauksessa ajattelin olla tulevaisuudessa onnellisempi. Ajattelin myös lakata pureskelemasta kynsiäni ja repimästä hiuksia päästäni ja kulmaluiltani ja ripsirajoistani. Ajatteleminen on mukavaa ja keveää. Ajattelin eilen tyttöä jota suutelin ja joka on nyt kuollut. Se tuntui absurdilta. En ollut ajatellut sitä tai häntä pitkään aikaan. (Hän ei kuollut suudelmaani.)

Asuntoni lämpötila on laskenut 27.8 asteeseen. Kunhan pääsen tästä pussista lupaan siivota. Lupaan oikeasti. Pesen myös kaikki pyykkini ja pyyhin pölyt kirjahyllystä. Sitten palautan kaikki kirjat joita olen jemmannut paperipinojeni alle. Ja luen kaikki keskeneräiset. (Paitsi ehkä sen yhden, se on kammottavaa kirjallisuutta enkä käsitä miksi edes luen sitä. Miksi kukaan on koskaan kirjoittanut mitään sellaista.) Sitten olen kokonainen ja hyvä ihminen. Tämä on minusta hyvä idea.

Tässä(kään) kirjoituksessa ei ole mitään järkeä. Menen pian nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. 

Kanelipullaksi

Kävelin Karhupuistosta Sörnäisiin ja asvaltissa luki Rakkaus on ihmeellinen asia ja mietin että no niinpäs onkin.

Ps. Olli en jaksa enää Lollia, mutta osaat olla myös jees. Ole mieluummin jees. Te muut olitte. Ehkä nähdään vielä. Antakaa itsenne kuulua.

Tämä väsymys on melkein väkivaltaa.

Loppuratkaisu onkin

Olin vihainen jo aamulla. (Jo ennen kuin heräsin. Näin vihaisia unia ja yöllä valvoin hetkittäin.)

Olin töissä niin vihainen että melkein halkesin.

Sain ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen(!) pomoltani tunnustustusta siitä että olen helvetin loistava siinä mitä teen. Se tuntui omituiselta ja hyvältä ja rauhoittavalta ja turhalta.

Tein töitä kuin mielipuoli. Se oli lähes nautinnollista. Lakkasin olemasta vihainen. Väsyin ja omenalaatikko putosi ja omenat vierivät karkuun. Istuin hetken hedelmävarastossa ja oli pimeää. Minusta tuli todella hyvä tässä vasta kun lakkasin välittämästä siitä. Ehkä tulen kaipaamaan sitä että voin työskennellä itseni rauhalliseksi ja väsyneeksi ja vähemmän sekavaksi. Tai ehkä en.

Ihmiset kysyvät koska lähden, enkä tiedä.

Yhtenä päivänä ajattelin tyttöä johon uskon olleeni syvästi rakastunut joskus vuosia sitten. En kaivanut ajatusta esiin itse. Yleensä kaivan, ennen ainakin kaivoin. Olen irrottamassa tästä tai olen tehnyt sen joskus kauan sitten, se on terveellistä.

Kaikesta huolimatta olen vähemmän vihainen. 

Pelasta minut

On ajatus joka vaivaa olemassaoloani lähes päivittäin. Erityisen raskas se on kun herään neljältä kolmen ja puolen tunnin unien jälkeen ja tunnen itseni ihmisraunioksi. Myös kotona käydessä. Kun joku kysyy jotain ja hymyilee odottavasti.

Ajatus on: voiko kukaan koskaan rakastaa mua.

En tiedä saisiko näin sanoa, mutta en halua kaikkien ihmisten rakkautta. Mulla on käsityksiä siitä millaista ihmistä voisin itse rakastaa. Hataria hataria venyviä käsityksiä mutta käsityksiä yhtäkaikki.

Eräänä päivänä viime viikolla enoni sanoi huolestuneesti että 'mullahan alkaa olla jo ikää'. Hän tuntui olevan huolissaan siitä että olen liian nirso, koska olenhan kuitenkin 'niin nätti tyttö' että luulisi jonkun löytävän.

En kai halua löytää vain jotakuta.

Ongelma on miten voi rakastaa toista ihmistä jos ei rakasta edes itseään.

Taitekohtani on

Tarkoitukseni ei ollut olla hiljaa, tarkoitukseni on ollut päivittäin kirjoittaa tänne jotain. Olen haudutellut ajatuksia ja ollut vähällä kirjoittaa, aloittanut ja lopettanut ja tyhjiä sivuja on tallentunut luonnoksina toteutuneiden kirjoitusten perään. Poistan niitä välillä, en tiedä miten onnistun aina luomaankaan. Noin viisi minuuttia eräänä yönä kuvittelin että otan tauon tästä kolmannesta elämästäni, mutta se oli typerä luulo, koska en kuitenkaan voisi.

Olen alkanut oivaltaa, ettei töiden lopettaminen ehkä ole fiksuin ajatus jonka olen koskaan saanut. Se on oikeastaan aika typerä ja lapsellinen ja naiivi. Kuvittelen että voin elää tekemättä töitä ilman että elintasoni notkahtaa merkittävästi. Tietenkin se notkahtaa ja tulen olemaan onneton ja ahdistunut kun tajuan etten voikaan tehdä kaikkea mitä haluan. En tietenkään ole tähänkään asti voinut tehdä kaikkea, mutta olen voinut lähteä yksille tai mennä ystävieni kanssa syömään tai ulos tai ostaa haluamani kirjat ja elokuvat jos on tuntunut siltä. En voi tehdä tällaisia asioita enää syyskuun jälkeen. Pitää budjetoida. Yritin sitä kerran 16-vuotiaana, mutta ei siitä tullut mitään. Sen jälkeen olen vain elänyt ja rahaa on ollut jos sitä on ollut. Olen paska henkilökohtaisessa suunnitelmataloudessa.

Siitä huolimatta aion lapsellisesti ja naiivisti lopettaa, koska en jaksa. Jos raahaan tämän paskamyllyn mukanani elämään jonka aloitan syksyllä, tulen olemaan yhtä onneton kuin olen ollut viimeiset pari vuotta. En jaksa olla onneton enää. Tämä on tällä hetkellä yksi niistä asioista joita mietin eniten. Toinen on mitä ihmettä elämässäni tapahtuu juuri nyt, ja kolmas miten sopeudun siihen mitä syksy tuo. (Neljäntenä mietin milloin jaksan siivota asuntoni. Tämä käy kohta sietämättömäksi, en halua olla täällä ja silti haluaisin nimenomaan olla ja nukkua kaiken aikaa. Ehkä pitäisi asua pienemmässä asunnossa, olisi vähemmän siivottavaa eikä paikkoja joihin paeta.)

Yritin eilen lukea tätä: Perusasioista Israel–Palestiina-konfliktista ja sen uutisoimisesta
Nukahdin kesken. Olin väsynyt. En syytä tekstiä. Nukuin ehkä kaksi tuntia, en ole varma. Heräämisen jälkeen valvoin vielä ehkä kolme ja kävin kumman puhelinkeskustelun ja pyörin sängyssäni. Tämän lukeminen olisi jotenkin todella tärkeää juuri nyt. Ehkä luen sen huomenna tai tänään kun palaan töistä. En tiedä. Olen luvannut itselleni että perehdyn tärkeisiin asioihin, koska ne ovat tärkeitä. Juuri nyt tapahtuu niin paljon kaikkialla muuallakin kuin täällä tai pääni sisällä.

Olen luvannut kohdata ihmisiä tällä viikolla. Vielä lisää. Olen niin läsnä ensimmäisessä elämässäni juuri nyt että se on melkein hämmentävää. En tiedä missä raja näiden välillä kulkee. Haluaisin olla kotona taas, siellä on helpompi olla irrallaan ja sekaisin. Siellä on mökkiranta ja vanhempieni makuuhuoneen kynnys ja kotiportaat ja kaikki mikä tekee elämästä todellista. 

Jos mieli irtoaisi ruumiista

Olen maannut kuumassa asunnossani pelkissä alusvaatteissa, juonut litroittain vettä ja miettinyt jumaluutta ja omaa jumalattomuuttani. Olen tavannut ystäviä.

Ensimmäisen kanssa puhuin feminismin teoriasta (johon en ole varsinaisesti tutustunut, mutta jota lupasin lukea), elämästä joka ei anna mitään ja yliopistosta joka ehkä pelastaa minut. Hän on niitä ihmisiä joiden ihanuutta on melkein mahdotonta ymmärtää ja hänessä on uusi syntynyt kiihko asioihin ja hän puhuu paljon ja kysyy sitten mielipidettäni. Hän on tyhjentävä enkä aina tiedä miten joku voi olla niin mukava ja upea ja silti haluta puhua kanssani. Hänen kaltaisensa tekevät kolmen vuoden merkityksettömyyden melkein merkitykselliseksi, emmehän olisi muuten koskaan kohdanneet.

Toinen ei oikeastaan ole ystävä, tai en tiedä voiko niin sanoa. Ihmisten määritteleminen on vaikeaa ja ehkä platoninen rakastaja kuitenkin on se totuus josta sovimme. Pelkäsin kohtaamistamme ehkä enemmän kuin kenenkään muun koskaan ennen.
Lopulta ei kaiketi haitannut ettei hautausmaa ollut hautausmaa, niin oli mahdollisesti parempikin. En ole varma (olen aika varma) mistä kaikesta puhuimme mutta hiekkarannalla oli pimeää ja ihmiset ympäriltä harvenivat. Jonkun toisen kanssa en olisi kävellyt niitä kilometrejä enkä olisi istunut verannalla ja juonut teetä kolmelta yöllä. (Välillä ajattelin etten ole se joka minun pitäisi olla) Todellisuuteni ei ole ollut sellaista enkä ole varma mitä ajattelen sinusta, mutta näin on hyvä. Nähdään seuraavan kerran jossain naurettavassa kapakassa ja humallutaan. Ehkä joskus tapaan muitakin, jos pystyn.

Tuntui että tästä on pakko kirjoittaa jotain jotta se on totta.

Naapuri kertoi äsken rappukäytävässä että vielä kolme viikkoa tätä. Ja nyt on elokuu. Kolme viikkoa on pisin mahdollinen aika jonka voin juuri nyt kuvitella. Huomenna lopetan asunnossani makaamisen ja menen töihin.

Älä kysy kuolleilta, he sanoivat

Huomiset voivat olla mm. tällaisia.
Rosenholmilla on aina paikka sydämessäni vaikka hän saa minut tuntemaan oloni äärimmäisen epämukavaksi ja hymyileväksi samaan aikaan. Sääli että hän on niin eloton nykyään.

Lupaukseni tälle (tai seuraavalle) vuodelle on perehtyä ainakin yhteen asiaan kunnolla eikä vain teeskennellä että tiedän paljon kun oikeasti en tiedä juuri mitään. Olen pitkään ollut hyvä hämäämään, nyt se käy kaiken aikaa vaikeammaksi. Olisi myös nautinnollista olla perillä ja tietoinen ja upota keskusteluihin pelkäämättä typeryyttä. Haluan innostua ja antautua ja heittäytyä ja olla kuin hullu kiihkosta johonkin asiaan. Sellainen minun pitäisi olla.

Terveisin

Mies lattialta

Lähtemisiä

Istuin eilen mökin ikkunan takana tärisevä koira sylissäni ja järvi löi harmaana rantaan. Se oli kesäni ensimmäinen ukkosmyrsky. Satoi vettä vaakasuoraan ja puut taipuivat. Isäni kertoi jäniksenpojan pyrkineen liiteriin sateelta ja tuulelta turvaan. Jylinä laantui kun istuimme äitini kanssa saunan lauteilla viimeistä kertaa tälle kesälle.

Palaan tänään Helsinkiin. Siellä odottaa työt ja ihmiset ja tukala pussitettu asunto. Olen pakannut laukkuni (en kaikkia, koska tietokoneeni on vielä pöydällä) ja ne makaavat avoimina lattialla.
Pitäisi mennä lääkäriin atopian takia. Ihoni rapisee paikoitellen pois ja jättää minut varmaan lopulta paljaaksi. Flunssakaan ei ota loppuakseen, olen sairasteluun taipuvainen enkä pidä siitä.

Jännitys syksyä kohtaan kasvaa. En ole vuosiin jännittänyt mitään näin. Ei ole ollut mitään uutta ja vatsanpohjassa tuntuvaa. Ensin on kuitenkin liikaa töitä ja viikko Barcelonaa. Sekin jännittää, matka, mutta tuntuu mieluisalta samalla. Töistä mietin lähinnä miten jaksan, mutta ajatus lopettamisesta on kypsynyt ja taidan olla siihen valmis. Aion nauttia ilmaisesta sairaanhoidosta ja pienestä lisätienestistä lokakuun loppuun saakka jos kaikki sujuu hyvin. Sitten vapautan itseni. Se tuntuu varmasti hyvältä ja kummalta samaan aikaan, olen ollut tuolla kolme vuotta. Suurinta osaa ihmisistä en tule kaipaamaan, työtä tuskin lainkaan.

Tuntuu että välttelen asioita jotka pitäisi vain tehdä. Yritän lopettaa. Anteeksi. Tahdon olla parempi ihminen.

Populärmusik från

Makasin vaatteet päällä kylmän ulkosaunan lauteilla ja maailma pyöri. Aiemmin.

Mitä tapahtuu Helsingissä kun en ole siellä. En erityisemmin haluaisi olla siellä, mutta tämä kuukausi katoaa. On aina jotain ja joku ja jotain.

Kävin tänään Pajalassa ja puhuin itsepintaisesti suomea kaikille ihmisille. Se on ihan ok, mutta puhuisinpa parempaa meänkieltä enkä vain murtaisi.

Quorn on epäseksikkäin lihankorvike josta olen koskaan kuullut, se tuntui väärältä ja punahomeesta valmistettu sieniproteiinivalmiste kuulostaa kammottavalta. En pidä myöskään sanasta lihankorvike. Se kuulostaa vitsiltä soijasta ja hieromasauvasta.
Olen kuullut että ruuan kuuluu olla seksikästä.

Jos en pelkäisi kuollakseni hämähäkkejä ryömisin takaisin saunaan ja nukkuisin siellä. 

Ehkä pelastat itsesi

Olen pyydystänyt jonkinlaisen taudin. Se on tuskin aluillaan mutta tuntuu jo kuolemalta. Olen juonut tänään varmaan viisi litraa teetä ja päivällä itkin lukiessani Kodin Kuvalehteä. En jaksaisi olla sairaana, se on ajanhukkaa ja raskasta. Sairastun aina kun tulen tänne. Ehkä olenkin allerginen pohjoiselle. Ehkä eilen järvestä luikerteli nieluuni loinen joka tappaa minut hitaasti ja kivuliaasti.

Kunnolliset ihmiset kuten minä sairastavat vain lomillaan.

Ps. Anteeksi että spämmään tätä blogia. Se on varmasti todella viihdyttävää. Mulla on tylsää. Haluan jotain. Haluan elämää. Haluan ihmisiä ja rakkautta ja olla terve ja jaksaa nostaa pääni tyynystä. Haluan kontaktin johonkin. Saatana.

Sunnuntaisin elän

Oikeiden blogikirjoitusten (mikä on oikea blogikirjoitus?) sijaan voisin alkaa vain julkaisemaan kuvia mökkimaisemista. 

Koska eivätkös suomalaiset rakasta mökkeilyä?

Niinpä.

Morning comes in light

aaaaaaaa

On uusi päivä ja mailma

Heräsin puoli viideltä iltapäivällä ja olen ollut koko päivän jossain maailmojen rajamailla. Pitäisi selvästi rajoittaa alkoholinkäyttöä. Fuksivuosi pelottaa. Lauloin ääneni käheäksi mutta muistikuvat ovat kyllä vähän hatarat. 

Eilen oli niin paljon ihmisiä ja niin moni sanoi, ettei meinannut tunnistaa minua. Kummini, naapurimme, ystäväni ala-asteelta ja liuta ihmisiä joiden nimiä en itse muista. Mietin usein mistä jäin paitsi kun lähdin täältä niin nuorena. Todennäköisesti en paljosta, mutta välillä tuntuu tuntuu tuntuu.

Vanhempani ja sukulaiseni lähtivät lavatansseihin, keittiönpöydällä on tyhjä samppanjapullo ja mansikoita. Melkoista elämää. Minua vain väsyttää ja olin kuskina. En olekaan montaa kertaa elämässäni ollut, koska Helsingissä ei tarvita sellaista. Jos olisin elänyt täällä olisin varmasti tehnyt sitä jatkuvasti.

Tässäkään kirjoituksessa ei ole mitään järkeä ja tee jäähtyy. Järkevöidyn ehkä ensi viikolla. 

Muistan sinut vielä ja huomennakin

Tulin pohjoiseen ja aluksi tuntui, etten muista miten täällä ollaan ja eletään tai edes nukutaan. Olen taas alkanut mukautua siihen, ettei öisin ole pimeää ja että ympärilläni on kaiken aikaa ihmisiä. Se on kummallista ja välillä vähän raskasta, mutta kuitenkin mukavaa. Perheeni on aika mukava, vaikka muistelenkin nuoruuttani välillä pääosin negatiivisten tunteiden saattelemana. Olen vain sellainen ihminen. Muistan huonoimmat asiat ensin ja kirkkaimmin. Kaiketi olen tehnyt kaikesta suurempaa kuin mikään olikaan.

Eilen haravoin kiviä kuumassa auringonpaisteessa ja hyttyset melkein söivät minut hengiltä. Käytimme isäni kanssa koiriamme uimassa mökkirannassa ja ne olivat äärettömän onnellisia. Nuorimmaisemme on kyllä noin 99% ajasta äärettömän onnellisen ja innostuneen oloinen.
Mietin miten hyvin kuitenkin sovin tänne heti kun vedän kumisaappaat jalkaan ja alan tehdä jotain. Ehkä sovin tänne jopa paremmin kuin Helsinkiin, koska siellä olen aina jotenkin poissa paikaltaan. En mielestäni sovi muiden ihmisten joukkoon enkä niihin sosiaalisiin tilanteisiin joita elän. En sovi baarien tanssilattioille enkä keskustan kävelykaduille enkä kauppojen kassajonoihin. En ikinä enää haluaisi elää tällaista elämää, vanhempani ovat varmasti noin tuhat kertaa stressaantuneempia kuin kaupunkilaiset. Heillä on aina kiire tehdä jotain. Ei mennä minnekään, mutta tehdä jotain. Mulla ei yleensä ole kiire, viihdyn hyvin paikallani ja tekemättä mitään. Ajatteleminenkin on välillä tarpeeksi raskasta.
Näin viime yönä unta jossa melkein tulin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Olin sen jälkeen hieman poissa tolaltani. Olen nähnyt paljon unia joissa kuolen tai olen kuolemaisillani, mutta tämä oli kyllä kummallista.

Mulla on järisyttävä ikävä tätä kolmatta elämääni. Haluan saada kontaktia internet-ihmisiini. En tiedä miksi tunnen näin, koska kaikkihan on kaiken aikaa ulottuvillani ja ympärilläni on paljon oikeita ihmisiä. Aion tänään jopa tavata varjon menneisyydestä. Vaikka hän ei kyllä oikeastaan ole varjo, vaan ehkä pikemminkin aurinko. Hän oli hetken aikaa nuoruudessamme minunkin auringoistani kirkkain. Kaikkien ongelmien ja järkyttävien asioiden jälkeen mitä hänelle sanoin olemme kai edelleen ystäviä, vaikka tapaamme vain harvoin. Kaikista ihmisistä joita olen elämäni aikana loukannut, olen varmasti hänelle sanonut hirveimmät asiat. Toisaalta hänelle minunkin oli vaikein antaa anteeksi. Nyt se vaikuttaa naurettavalta. Olimme dramaattisia 15-vuotiaita, ja muistan että terapeuttini yritti kovasti ymmärtää minua kun joimme yhdessä teetä kesken koulupäivieni. Hänkin katosi elämästäni pelottavan nopeasti.

En tiedä. Koti on täynnä muistoja ja pelkoja. On ikävä ja hyvä olla samaan aikaan. Pitäisi laskeutua ihmisten joukkoon, olen piilotellut yksinäisyydessäni jo tarpeeksi kauan. 

Ollaanko tämä kesä näin

Lennän huomenna kotiin ja viivyn kaksi viikkoa. Aion viettää aikaa perheeni ja koirieni kanssa. Toivoakseni näen myös ainakin muutaman ihmisen menneisyydestäni. He ovat osittain myös pala nykyisyyttäni, mutta kaukainen. Rakastin heitä joskus niin paljon että sydämeni särkyi. En usko, että näen sitä joka hajotti minut paloihin. Mutta ehkä muita ja ainakin perheeni ja paljon sukua. On sukujuhlia, ja niissä aina kysytään mitä opiskelen ja onko mulla poikaystävää. Ne ovat varmasti tärkeitä kysymyksiä iäkkäille ihmisille. Voin nyt sanoa, että musta tulee valtiotieteilijä. Se luultavasti vaatii myös paljon selittämistä, jota en oikeastaan osaa tehdä. (En oikeasti tiedä juuri mitään yliopistosta.) Mutta ei se mitään, onpahan ainakin jotain.

Olin viikonlopun Joensuussa ja pidin siitä. Tämä oli viides kertani Ilosaaressa, eikä luultavasti viimeinen. Elämässäni tapahtuu juuri nyt niin paljon asioita, etten tiedä miten pitäisi olla ja mitä tehdä. Kun palaan kuun lopussa Helsinkiin lupaan yrittää olla parempi ja selkeämpi ihminen. Ehkä näen silloin ystäviäni ja ehdin hautausmallekin. Pitäisi ainakin.
Lupasin tehdä syksyllä töitä yhden vuoron joka toinen viikko, koska en tiedä mitä silloin tapahtuu. Se kuulostaa juuri nyt aika hyvältä, vaikka rahaahan siitä ei juuri yhtään saa. Harkitsen vielä irtisanoutumista, koska rahatilanteeni on epäselvä. Millä ihmeellä opiskelijat oikein elävät? Ensimmäisten kuukausien jälkeen asiat ovat varmasti selkeämpiä ja ehkä sitten pystynkin tekemään enemmän töitä. Luulen että se ei silloin enää tunnu niin vastenmieliseltä kun on muutakin. Olisipa helppoa jos osaisin elää ihmisten kanssa ja voisin muuttaa johonkin edulliseen kommuuniin tai edes hankkia kämppiksen. Niin ei tietenkään koskaan tule käymään, koska en pystyisi siihen.

Nyt elämä tuntuu aika hyvältä. Hullulta ja oudolta, mutta hyvältä. Toivon että tämä jatkuu näin. Rakastan teitä ja maailmaakin vähän.

(Blogger ei rakasta minua. Tästä kappaleesta oli Youtubessa mielestäni kerrassaan tyylikäs video, mutta blogger ei löydä sitä. Se ei koskaan löydä mitään. Tämä video on kammottava ja täysin vääränlainen, mutta älkää katsoko, kuunnelkaa.) 

Onni on

Halusin vain kertoa, etten taida enää ajatella junanalusajatuksiani. Pääsin yliopistoon. Tämä tuntuu hämmentävän onnelliselta sattumukselta. En ole tänään tiennyt miten päin olisin. Olen ollut vähän miten sattuu. Kaikki tuntuu hyvältä ja aurinkoiselta ja ihanalta. Olen menossa jonnekin. On suunta. Pelottaa kyllä myös, uusi ympäristö ja ihmiset ja opiskelu. Mutta silti, tätä halusin. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tuntuu siltä, että elämässä on järkeä ja jotain mitä odottaa.

Kun kuulin sisäänpääsystäni ystävältäni viestitse menin lastauslaiturille, itkin ja soitin äidille. Nyt äitini soitti minulle uudelleen ja kertoi, että isäni oli ollut kovin innoissaan. En tiedä onko isäni koskaan aiemmin ollut näin innoissaan mistään mitä olen saanut aikaan. Tämä tuntuu hyvältä.
Viikonloppuna aion juhlia ja nauttia ja tavata ihmisiä. 

Pöytä on katettu

Oli ehkä 3.37 tai enemmän. Muutamaa tuntia myöhemmin aurinko nousi ja lauloin kovaan ääneen Turmion Kätilöitä, Pariisin Kevättä, The Smithsiä ja The Horrible Crowsia. Ystäväni sanoi, että kuulostan jonkin hänelle mieluisan metallibändin naislaulajalta ja se oli hänestä mieletöntä. Tulin hetkellisesti onnelliseksi, koska tuntui hyvältä olla siinä. Join 89,9% absinttia ja se oli polttavaa.
Olen iloinen, että menin. En aikonut mennä. Oloni on nyt hyvä, en ole kipeä tai kaunainen tai vaikea, vaan ulkona on aurinkoista ja tuntuu oikealta. On silti ihanaa, etten mene huomenna töihin.

Irstauden ilosanoma oli lempikappaleeni kun olin 15. Kätilöt ovat hymyilyttäviä. 

Tämä murtaa identiteettini

Äitini soitti ja kertoi kuolemista, syntymistä ja syntymäpäivistä. Sitten hän kuin sivulauseessa totesi, että he menevät isäni kanssa maanantaina naimisiin. Tämä on yksi hämmentävimmistä asioista joita olen koskaan kuullut. Minua ei ole kutsuttu vanhempieni maistraattivierailulle, koska olen 971 kilometrin päässä kyseistä maistraatista. En tiedä olisiko muutenkaan, koska ilmeisesti olen muutenkin viimeinen ihminen joka tästä kuulee. Ehkä se ei edes kuulu minulle kovinkaan paljon, koska eihän se muuta mitään.
Olen koko elämäni jotenkin identifioitunut sen kautta, etteivät vanhempani ole naimisissa. Se on tuntunut selkeältä ja todelliselta. Tämä tuntuu kaikelta muulta. Muistan kun teini-iässä kaavailin vakavissani, että voisin ottaa äitini sukunimen. Äidilläni ei kohta enää ole omaa sukunimeään. En nykyään enää suunnittele vaihtavani omaani pois ainakaan suuttumuksesta. Ehkä olen joskus joku muu. Mutta. Tämä on omituista.

Lisäksi: tänään melkein hetken pidin työstäni. Se oli omituista. En ollut täynnä vihaa tai tylsistynyt, vaan tajusin, että olen aika hyvä siinä mitä teen. Se oli tietenkin vähän surumielinen oivallus, koska hedelmien ja vihannesten asettelu ei ole se asia, jossa haluaisin olla hyvä. Mutta tämä oli paras iltavuoro jonka olen tehnyt aikoihin. Ehkä koskaan. Vain asiakkaat olivat ärsyttäviä. Kassa soitti kesken ruokataukoni, ja kertoi asiakkaan tarvitsevan apua osastolla. En suostunut menemään, koska ruokatauko on omaaa palkatonta aikaani. Voisin silloin vaikka vaihtaa työasuni pois ja maata torilla, eikä se kuuluisi kenellekään. Myöhemmin kuulin, että asiakas oli punninnut aprikoosirasian, ja se painoi vain 488 grammaa. Hän olisi tahtonut kysyä voisiko mahdollisesta saada rasiasta alennusta, tai saako ottaa toisesta rasiasta yhden aprikoosin lisää omaansa. Onneksi en mennyt, koska tämä olisi luultavasti pilannut hyvän tuuleni. Olisin ehkä kuristanut asiakkaan. Mutten mennyt, enkä kuristanut. En tiedä varastiko asiakas yhden aprikoosin toisesta rasiasta, jolloin joku muu mahdollisesti saa rasian joka painaa vain 467 grammaa. Se olisi varmasti katastrofaalista. Suomessa ihmiset tosiaan tahtovat vastinetta rahalleen.

Ps. Olohuoneen ikkunastani katsellessa näkee epämääräistä sumua ja kuvajaisen itsestään. Olen kuplassa, tai olen kupla.