Kun yöstäni puuttui tunti

Eilen olin yhden yön verran surumielisellä tavalla hyvin onnellinen. En näe ihmisiäni tarpeeksi, enkä etenkään tutustu tarpeeksi uusiin. Eilen tutustuin ainakin kahteen. Toisen heistä olin tavannut aiemmin, mutten oikeastaan kiinnittänyt häneen huomiota silloin, koska hän on vain ystäväni pikkuveli. Viime yönä kiinnitin ehkä liikaakin, ja se teki minut poissaolevaksi. Ehdin silti kylpeä alasti kolmen muun ihmisen kanssa.

Mutta oikeasti en halunnut kirjoittaa kylpemisestä.

Poika oli varmasti älykäs, mutta naiivi ja jokseenkin ärsyttävä. Ylimielinen rikkinäisellä ja vähän itkettävällä tavalla. Moni ei ole, tällä hetkellä tunnun yhdistävän tämän ominaisuuden kahteen ihmiseen.
En sano, että tunsin häntä kohtaan sielunveljeyttä, koska se olisi hulluutta, mutta jotain tunsin kuitenkin. Olisin hirveästi halunnut ymmärtää, häntäkin.

Luulen, että hän oli pettynyt seuraamme, koska muutamista kiihkeistä keskusteluista huolimatta olimme enimmäkseen vain hyvin humalassa ja lauloimme mukana jokaisen kappaleen. Minusta tuntui, että minä olin pettymys, vaikka ei pitäisi olla odotuksia, eihän?
Hän ei laulanut, ilmeisesti koska emme kuunnelleet jazzia.

Jostain syystä en osaa kirjoittaa itseäni ylös juuri nyt tai oikein koskaan. Halusin vain sanoa, että olen hämmentynyt. Toivon, että vihainen kasvissyöjäpoika lakkaa olemasta niin vihainen ja turhautunut. Hän sanoi odottavansa eeppistä rakkautta. Ehkä sellaista on.

Ps. Kehittelen pakonomaisesti salaliittoteorioita. Mussa ei ole mitään järkeä.

Jos pomoni tietäisi

Torstaina olisin halunnut mennä katsomaan Milla Rumia ja Sallan ja Miron matkaa maailman ympäri. En mennyt, vaan heräsin sen sijaan perjantaina neljältä ja menin töihin.
Eilen minun piti vain juoda kaksi ja tulla kotiin. Join enemmän, puhuin kiivaasti ja tietääkseni järkeviä. Tuntuu hyvältä muistaa nimiä ja aikoja ja syy-seuraus -suhteita.
Tulin kotiin vähän liian myöhään ja tänään olen väsynyt.

Aion olla myös tänään humalassa. En tiedä onko tämä ryöstäytynyt käsistä. Tai se, että minun pitäisi tehdä töitä juuri nyt. Mulle maksetaan kirjoittamisesta! Ei.
(Musta on muuten ihanaa, miten kuja puhuu blogissaan humaloimisesta, aion siis humaloida)
Paijaan hedelmiä vielä hetken.

Mietin onko tämä totuus

Mietin epäonnistumisen mahdollisuutta koko ajan. Joinain öinä en nuku ja joinain päivinä en lue, koska ajattelen sitä.
Luin läpi kirjoitukseni täällä, ja se tuntui pahalta, koska ne eivät kuulosta siltä, mitä ajattelin tai ainakaan siltä kuin muistin.

Mietin miksi esitellessäni itseni tuntemattomalle ihmiselle ehkä keskimäärin kolmas lause jonka suustani päästän on, että vihaan elämääni tai aion hypätä junan alle. En tiedä onko se totta. En ainakaan usko viimeisen olevan.
Uudenvuodenjuhlissa yritin pusertaa itsestäni ulos jotain positiivisella tavalla mielenkiintoista, mutta se tuntui mahdottomalta, vaikka täytyy jotain olla.

Mietin miksi en pidä ihmisistä. Mietin miksi teeskentelen pitäväni. Pidänkö heistä kuitenkin salaa?

Mietin miksi näen useimpia ystäviäni vain humalassa.

Eniten mietin mitä tapahtuu, jos kaikki jatkuu näin.

Nielin humalani

Kuudelta aamulla kaikki ajatukseni olivat puhdasta kultaa. On luultavasti ääretön onni, etten humalaltani pystynyt suodattamaan niitä näppäimistölle. Nyt en enää muista mitä ajattelin, mutta ilmeisesti olin viini jonka join ja enemmän. Heräsin päänsärkyyn vajaan kuuden tunnin jälkeen, eli ilmeisesti olin myös juonut enemmän kuin vain viinin.

Eilinen oli silti hyvin onnellinen päivä. Tämä oli toinen kerta, kun puoli viideltä aamulla harhailin ympäri Suvilahtea ja Kalasatamaa etsien jotain. Eilen sitä ei ollut, mutta jalkani ovat edelleen kiinni kropassani, joten en liene hävinnyt mitään.
Enkä ollut yksin, se on kai tärkeää.

On olemassa ihmisiä joita ymmärrän, ja toisia joita en. Lupasin lähteä syksyllä Barcelonaan.
Se kuulostaa aika täydelliseltä juuri nyt. 

Olen viini jonka join ja enemmän

Olen humalassa. Tunnen hiljalleen hiipivän pääkivun ja haluaisin nukkua. Suvilahden pysäkillä mies sanoi, että tappaa kaikki. Se oli jännittävää ja kamalaa. En silti ole kuollut

nyt.

Mun on mahdotonta pyrkiä irti menneestä, koska ei ole nykyisyyttä ilman sitä. Tulevaisuus on toivottavasti rakastettavasti oikeatempoista ehkä.

(Nukahdin äsken kolmeksi sekunnuksi. En lyönyt päätäni näppäimistöön)

Totutusta poiketen

Tässä kirjoituksessa ei ole surua tai vihaa tai mitään muutakaan riipaisevaa, mutta:

Asiakas sanoi mulle töissä näin: ”Sä olet se tyttö, jolla on Suomen kauneimmat kulmakarvat.”
Tämä oli hauskaa, koska mulla on hädintuskin lainkaan kulmakarvoja, kynää vain ja ilmeisesti jokseenkin vakaa käsi. Silti, kiitos tuntematon ihminen.

Ja huomenna aion olla humalassa ja iloinen ja iloinen siitä, että olen humalassa. Koska olen 21, ja 21 on hyvä ikä alkaa elää.

Ei voi olla loppuun asti salaa 15.

Ihmisestä

Esimieheni kiteytti tänään aika kätevästi muutamaan lauseeseen kaiken, mitä ihmisten asenteissa vihaan.  Hän sanoi näin: ”Toikin nyt on vaan sellanen asia, jolle yksittäinen ihminen ei oikein voi mitään. Päättäjät täällä kaikesta päättää, niin kauan kuin joku tienaa jollakin, ei sille tehdä mitään, ja Amerikan rikkain prosentti voisi sormia napauttamalla korjata tämänkin asian.”

Anteeksi?

”Amerikan rikkain prosentti” on nyt ollut viimeisen vuoden ajan aika kova juttu meillä töissä, koska aina kun puhutaan jonkin yleismaailmallisen asian epäoikeudenmukaisuudesta, tulee pomolta vastaukseksi tämä ”Amerikan rikkain prosentti voisi rahoillaan korjata tämänkin.”
Kiinnostavaa musta on, että yksilöitähän ne ihmiset siellä rikkaimmassa prosentissakin on. Jos sinä saatanan epätiedostava paska et muka voi tehdä muutoksia omassa elämässäsi, niin miksi jonkun helvetin rikkaan ihmisen pitäisi tehdä muutos sun puolestasi?
Ja miten sä voit syyttää päättäjiä, kun et jumalauta edes äänestä!

Olin töiden jälkeen niin täynnä vihaa, etten voinut tulla kotiin. Hyppäsin bussista kolmoskakkosen-ratikkaan ja ajelin sillä ympyrää.
Kun tulin kolmannen kerran rautatieasemalle, olin rauhoittunut, mutta aika surullinen.
Hetken aikaa siellä ratikassa musta tuntui, että olin taas 16 ja vasta muuttanut Helsinkiin. Kaikki näytti aika upealta ja valoiselta ja aikuiselta.
Nyt kun istun tässä ruokapöytäni ääressä, en ole aikuinen. Tiedän, ettei pomoni ole paha ihminen, eikä kai edes tyhmä, tietämätön vain. Mutta jos se edes olisi tietämätön ihan hiljaa.

Tänään on 21. syntymäpäiväni.

Aamulla universumi juhli kanssani ja lahjoitti reitilleni maahan jäätyneen kymmensenttisen.

Ostin pullon valkoviiniä, ja ajattelin juoda sen yksin sohvalla. Ehkä kirjoitan nousuhumalassani jotain hienoa.
(Varmasti. Mä olen just sellainen kunnianhimoton luuseri joista Q blogissaan puhuu. Naurattaa.)

Paljon onnea minä!

Olemassa olemisesta

Olin unohtanut miten koukuttavaa on oksentaa ajatuksiaan kaikkien (kolmen ihmisen) nähtäville.

Tää kevät pelottaa mua, en oo vielä (koskaan) valmis siihen.

Viime vuonna tähän aikaan olin ihan lopussa, ja tulin sanoneeksi asioita, joita ei ehkä olisi pitänyt sanoa. Sellaisia kuin: ”Oon niin väsynyt, että voisin vain kuolla, mutten jaksa”  tai ”Aamuisin toivon jääväni auton alle, ettei tarvisi tulla töihin ja saisin edes vähän nukkua.”
Sitten nauroin päälle niin paljon, että aloin lopulta itkeä, enkä pystynyt lopettamaan. Tätä tapahtui koko ajan, ja se aiheutti ihmisissä ympärilläni jännittäviä reaktioita. Se oli totta.

Mulla on tällä hetkellä yllättävän rauhallinen olo. Pelkään, että lumien taas sulaessa se hapertuu olemattomiin.

Enhän mä tietenkään oikeasti halua kuolla. Oleminen vain tuntuu välillä niin merkityksettömältä, että voisi yhtä hyvin olla olematta.

Haluan
a) yliopistoon ja pois hedelmähelvetistä
b) että joku rakastaa mua taas
c) että elämässä on jotain järkeä
d) että maailma tuhoutuu

Ihan mitä vaan.

Vielä yksi ja sitten vaikenen

Olavi Uusivirta sanoi Trendille (en oikein tiedä miksi mulla on tämä lehti, se oli tipahtanut postiluukustani sillä välin, kun olin kaukana ja siinä lukee nimeni) antamassaan haastattelussa näin: ”Toisin kuin aiemmille sukupolville, meidän ikäisille on annettu lupa nautiskeluun ilman syyllisyyttä. Olisiko siitä kuitenkin syytä kokea?”
Elämänsä mukavuuksista huolimatta hän sanoo liputtavansa syyllisyyden puolesta.
Tämä oli minusta hauskaa ja ihanaa, etenkin kun ihanuudesta hän sanoo näin: ”Se on vale. Olen ihmishirviö ja paska jätkä.”

”Minusta tuntuu oikealta olla ihmisille – mikä voisi olla oikea sana – lämmin mieluummin kuin kylmä”

Aivo-omena

Kuvittelin 15-vuotiaana olevani jotenkin saatanan erikoinen ja upea ja traaginen. En ole varma pelastiko se minut, vai olisiko vain kannattanut ottaa pää ulos perseestä. Tuloksena olisi voinut olla hyvin erilaisia tapahtumakulkuja.
Mietin säälittävän paljon sitä, millainen olin ja mitä tein vuosia sitten. Ketä kiinnostaa? Miksi mua itseänikään kiinnostaa?

Tänään päätin, että voisin alkaa lähettelemään seksiviestejä humalaiselle Teuvo Hakkaraiselle. Saattaisin jopa saada kuvan hänen peniksestään! Se olisi unelmieni täyttymys.

Olen aika väsynyt siihen, millaisessa massa (tai ehkä maailmassa, koska en keksi montaa maata, jonka poliittinen tilanne tyydyttäisi minua) elän. Millaiset ihmiset äänestävät tuollaisia ihmisiä päättämään asioistaan?
Kekkosen pitäisi tulla ja sanoa, että turvat kiinni nyt.

Olisi silti hauskaa nähdä Hakkaraisen penis.

(Pohdin myös, ovatkohan aivoni edes rintojeni kokoiset. Miksi ajattelen tällaisia asioita? Huomenna aion asetella omenia ja perunoita sellaisella raivolla, että unohdan aivot ja sen, että olin joskus 15.)

Koska olin ontuva

Sivulla on vierailtu tähän mennessä 54 kertaa. Ainakin ensimmäiset viisi kertaa se olin minä itse, sitten tajusin kytkeä pois käytöstä omien käyntieni seuraamisen.

Kymmenen näistä vierailuista on Saksasta ja kuusi Yhdysvalloista. Miksi ihmeessä?

Äh, olen kyylä. Jos olen rehellinen, ajattelin, ettei tänne tulisi ketään koskaan. Aloitin kerran blogin, johon kirjoitin noin puolen vuoden välein siitä, miten pitäisi kirjoittaa useammin. En muista kävikö siellä koskaan ketään. Ja täällä on yksi lukijakin, mikä on hauskaa! Kiitos kuja, olet upea.

Nuorempana mulla ja (silloisilla) ystävilläni oli pitkistä välimatkoista (ja ilmeisen rajoittuneesta kyvystämme ilmaista itseämme kiltisti muita loukkaamatta) johtuen tapana pitää blogeja. Melkein kaikilla oli oma, ja jos jollakulla ei ollut, se oli vitun ärsyttävää, koska kukaan ei tiennyt mitä hän itsestään tai muista ajatteli.
Vietin hirvittävät määrät aika näitä blogeja tutkien ja tulkiten ystävieni kryptisiä tekstejä, joista yleensä kävi ilmi, kenelle sillä hetkellä oltiin vihaisia.
Mä olin todella vihainen todella usein. Kun aloitin ensimmäisen blogini, olin varmaan 13. Muistan selvästi lopettaneeni useamman kuin yhden postauksen ilmaukseen ”angst”. Podin silloin kaiketi suurta maailmantuskaa ja olin aika hajalla monesta muustakin asiasta. Trikkini oli puhjennut muutamaa vuotta aiemmin ala-asteen lopulla ja olin siitä aivan sekaisin, häpesin itseäni ja tekemisiäni ja pelkäsin silmiin katsomista, mutta koska olin ja olen ärsyttävän puhelias, tämä kaikki purkautui jonkinlaisena uhmana.
Häpeän ja vihan määrä kulminoituu siihen, etten ole vieläkään pystynyt kertomaan vanhemmilleni, että se mitä kävin läpi silloin, ja käyn edelleen, on ”sairaus”. Se on hallitsematonta ja pelottavaa, mutta ei hulluutta kuten luulin.

(EN saa lukea vanhaa blogiani nyt, koska se on hermostuttavaa.)

Luulen, etten koskaan voi poistaa tuota ensimmäistäni. Siitä seuraava on suhteellisen yhdentekevä ja täynnä lätinää koti-ikävästäni, pohdintaa suhteista vanhoihin ystäviini ja yhdessä vaiheessa imelää parisuhdesoopaa.
Mutta ensimmäinen, se on kartta. Muistan yläasteajastani hyvin epämääräisiä ja yksityiskohtaisia hetkiä, sen kun halaan tärisevää parasta ystävääni rehtorin kansliassa ja sen, kun kohta joimme kahvia ja nauroimme ajatukselle ruumiista kilon palasina. Sen kun makaan lepohuoneen sängyllä pää parhaan ystäväni sylissä ja itken menetettyä rakkautta. Sen, kun luokkalaiseni kysyy minulta, kuka oli Hitler.
Oikeasti muistan aika paljon, mutta on pitkiä ajanjaksoja, joista en muista oikeastaan mitään. En muista miltä tuntui, kun itse kirjoittamamme, säveltämämme ja rakentamamme musiikkiteatteriesitys tuli ensi-iltaan. En muista monia ihmisiä jotka tapasin. (Tämä osoittautui piinaavasti, kun 16-vuotiaana tapaamani ihminen tuli kanssani samaan lukioon, enkä koko aikana pystynyt tunnistamaan häntä. Koska en yksinkertaisesti muista, että olisimme koskaan tavanneet. Hän muistaa minut hyvin selkeästi, ja tiedän, että olemme viettäneet useita päiviä samassa paikassa, jopa samassa kulkuneuvossa. Olemme ilmeisesti jopa jutelleet. Sain vasta muutama kuukausi sitten tietää, miltä tämä ihminen näyttää, kun hän tunnisti minut baarissa. Olin humalassa. 16-vuotiaana olin kuulemma laulanut Cranberriesin Zombieta bussissa. Toivottavasti se oli kaunista.)

Siksi mulla on oltava jotain, mihin palata.

Siksi on hienoa, että tällä blogilla on yksi lukija. 

Perjantaiteuras

Mä en nyt oikein tiedä mitä tästä pitäisi sanoa.

Jos joku moottoriin silpoutuu

Kun olin viime viikolla kotona käymässä, serkku kysyi saunassa mitä musta sitten tulee, kun aikanaan sieltä yliopistosta valmistun.

En tiedä, hups.

Tajusin olevani yksi niistä tyhjänpäiväisistä haihattelijoista, joilla on hirveä kiire elämässä eteenpäin, muttei mitään hajua minne. Oho.

Tää on aika surullista, koska maailmassa on hirveä määrä asioista joita en halua tehdä. En esimerkiksi halua olla poromies, kampaaja tai vessanpöntönvalaja, vaikka viimeisin kyllä voisi olla aika jännä. 

Humalainen mies oli oikeassa, mun pitää miettiä näitä unelmiani. Mulla oli joskus paljon monta useita. 

Ps. Mulle tulee hur-rurista mieleen vanha ja epävakaa hieromasauva.

Hauskoja huomioita elämästäni osa 1

Mietin eilen illalla ennen nukahtamista, että oli ehkä typerin mahdollinen idea perustaa blogi, koska eihän mun elämässä oikeastaan tapahdu mitään.
MUTTA onneksi kaikki muuttui, kun tänään herätessäni näytin todella lihavalta kiinalaiselta, joka toipuu pahoinpitelystä. Se oli niin hauskaa, että taisin ihan naurahtaa. Onhan elämäni sittenkin mielenkiintoista!

Kylmän veden ja meikin jälkeen näytin enää vain turvonneelta (kiinalaiselta), ja itkin metrossa vähän kun siellä oli niin valoisaa.
Onneksi(?) tässä kaupungissa ihmisiä ei oikeastaan kiinnosta. Kaikki olivat muutenkin vain tiellä.


Jälkikirjoitus. En osaa päättää pitäisikö kirjoittaa mä vai mie vai minä, koska kaikki tuntuu tasaisen hankalalta ja suuhuni sopimattomalta. Onko tää nyt se identiteettikriisi? Kaikki on rumaa.

Ydinkatastrofivoimala

Tänään olen tehnyt muutaman päätelmän:

1a. Olen ollut käytännössä luku- ja kirjoitustaidoton keväällä 2013.
1b. Olen ollut täysin kritiikitön omia kirjoituksiani kohtaan puhtaaksikirjoitusprosessini aikana tammi-helmikuussa 2014.
(Luin juuri, että Lipponen junaili viimeisellä hallituskaudellaan viiden uuden ydinvoimalan rakentamisen. Hmm.)

2. Kaisan ikkunoihin lasketaan toisinaan verhot, jotta opiskelijat (ja mukaopiskelijat kuten minä) eivät kuluttaisi penkkejä turhaan tuijottelemalla ulos. Noin 4 minuuttia sitten verhot laskettiin ja useampi henkilö jätti lähes välittömästi paikkansa. Itse aloin kirjoittaa tätä.

Tämän päätelmän tein jo aiemmin:
3. Suomalaiset eivät osaa pitää salaisuuksia.

Katsoin elokuvan koirasta. Olen nyt itkenyt puolitoista tuntia taukoamatta. Se on vale, pidin kolmen minuutin mittaisen tauon mainosten aikana.

En saa henkeä.

Ps. Ihminen näyttää ihan saatanan rumalta kun on itkenyt puolitoista tuntia. 

Palattaisiinko myöhemmin asiaan

Ensimmäinen askel paskasta työstä irrottautumisessa on opiskelupaikan hankkiminen.

Luin tänään viisi tuntia. Se ei oikeastaan riitä, ja on mahdottoman epätyydyttävä määrä. Huomisen vähimmäistavoitteeni on kuusi.

Olen sairastanut (tai en tiedä voiko sanoa sairastanut, ehkä olen pikemminkin kärsinyt) trikotillomaniaa yli kymmenen vuotta. En jaksa puhua siitä nyt, mutta oon tehnyt uusia aluevaltauksia ja pelkään näyttäväni kesän alkuun mennessä kaljurotalta.

Olen luultavasti hemmoteltu ja kaiketi jollain tavalla etuoikeutettu, mikä on joko hauskaa tai naurettavaa.
Oikeasti tää johtuu vain siitä, että isäni haluaisi, että musta tulee jotain.
(Mielellään asianajaja tai tuomari tai lääkäri tai lisää tähän haluamasi hieno ammatti jossa tienaa hyvin )

Tammikuun alussa humalainen mies juna-asemalla sanoi mulle, että mulla ei ole intohimoa ja on vitun naurettavaa kutsua poliittisen historian opiskelua unelmaksi tai tulevaisuudeksi. Se söi samalla pitsaa niin, että pelkäsin sen leukojen loksahtavan paikaltaan.
Se sanoi: "Vedä piriä ja elä vähän."

En ole toistaiseksi tehnyt kumpaakaan.

Tahdon olla ensimmäinen

Tajusin yhtenä päivänä, etten ole onnellinen.
Todellisuudessa olen varmaan tiennyt sen jo pitkään, sillä en muista koska olisin viimeksi tuntenut puhtaita onnentunteita ilman varjoja ja rajoja.
Taidan vihata työtäni (tälle aion tehdä jotain). Toisinaan vihaan myös tätä kaupunkia, jota rakastan (en tiedä mitä tälle voisi tehdä, koska tuskin mikään muukaan tuntuisi hyvältä) ja ihmisiä, joiden keskellä elän. Se nyt on väistämätöntä. Toisinaan vihaan myös itseäni, tai ainakin kuvittelen niin.

Olen huomannut olevani paljon hiljaa. Mulla on ainakin mukahyviä mielipiteitä monista asioista ja vahva oikeudentaju, luullakseni silmää moraalisille ongelmille, mutta vastaan väittäminen esimerkiksi työpaikan kahvihuoneen rasisteille, paskamaisille asiakkaille tai bussipysäkillä länkyttävälle spurgulle on liikaa.
Oon ollut joskus niin vihainen ja hyökkäävä ja en jaksa.
Olen ollut kasvissyöjä 12 vuotta, enkä ole yrittänyt puhua ketään ympäri, vaikka oikeasti varmaan pitäisi. Vastaanväittäjät vain vituttaa.
Olen siis laiska, vaikken usko, että pelkään.
En ole tainnut taistella enää pitkään aikaan.

En ole bloggaaja. Olen yrittänyt sitä, eikä se toimi. En osaa kirjoittaa mistään järkevästä, vielä vähemmän sellaisesta järjettömästä mikä kiinnostaisi ketään.
En ole myöskään kirjoittaja, en kuten haluaisin olla. Kirjoitan, mutten intihimoisesti ja heittäytymällä, vaan palasin.
Ehkä olen päiväkirjailija, täällä.