Miksi ja miksi ei

Selvin päin jo kohta kaksi viikkoa, tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Muistan etäisesti että jossain vaiheessa olin joka ilta kaljalla tai muuten pyrkimässä kohti humalaa tai muuta päihtymystä.

Selvin päin ei tietenkään ole yhtä kuin tipaton, sehän nyt olisi silkkaa hulluutta.

YTHS lähetti minulle kyselyn terveydentilastani ja aikoi olla yhteyksissä. Tämä on ilmeisesti standarditoimenpide jokaisen fuksin kohdalla. Mainitsin ensimmäistä kertaa trikotillomaniani. Mainitsin myös muut (ilmeisesti neurologiset) ongelmani. En ole varma pelkäänkö enemmän että minuun otetaan yhteyttä vai ei. En tiedä haluaisinko puhua tästä. Haluaisinko diagnooseja.

Oli tarkoitus mennä lääkäriin silloin kun muutin Helsinkiin. Oli tarkoitus käsitellä näitä asioita silloin. Siitä on nyt 5 ja puoli vuotta. Selvästi minussa (aivoissani) on jotain vikaa. Trikotillomania oli melko helppo diagnosoida itse heti kun aiheeseen oli tutustunut vähääkään, mutta muuten olen aika pitkälti pimennossa. En tiedä mistä vikani kumpuavat. Ehkä olisi hyvä tietää. Taidan toivoa että joku on yhteydessä ja esittää kysymykset. 

Sataisi maahan ja sataisi ajatuksiin

Olen nyt kotona. Täällä on lunta ja valoa joka muuttuu nopeasti pimeydeksi. Täällä on ihan hyvä olla siitäkin huolimatta että isäni kommentoi heti ensitöikseen ulkonäköäni ja hetken tuntui kovin haavoittuvaiselta. Jälkikäteen suututti etten sanonut vastaan, mumisin vain ja häpesin itseäni niinkuin aina. Huomaan ikävöiväni ihmistä jonka ajattelemisesta ajattelin jo päässeeni yli (ja huomaan miettiväni epätoivoiseen sävyyn miksi hän tai kukaan ikinä haluaisi olla kanssani kun olen niin vastenmielinen). En siis ilmeisesti päässytkään yli, en hänestä enkä ajatuksistani, mutta se ei ole järin yllättävää, koska olen huono ylitse pääsemisessä. Muistelin ja kaipasin sitä yhtä tyttöäkin vuosikaudet, vaikka pohjimmiltaan syy oli omani.

Lauantaina maailma oli hetken upea ja värisevä ja pyörteilevä ja toivoin että se olisi jäänyt sellaiseksi, että voisin aina tuntea oloni niin hyväksi itseni kanssa kuin silloin. Yöhön taituttaessa olin taas flunssainen ja tunnuin väärältä, mutta jälkimaku oli kuitenkin makeahko. Elämäni on nyt aivan erilaista ja kuitenkin hyvin samanlaista kuin vuosi sitten, onnistun ilmeisesti edelleen unohtumaan vuorokausiksi asuntooni ja täälläkin ollessani toivon salaa että isäni työskentelisi yhtä pitkään kuin äitini ja saisin olla enemmän itsekseni. Onnenhetkiä on sentään enemmän, vaikka voisi niitä olla lisääkin. Ihmiseni ovat vaihtuneet ja kasvaneet erilleen ja yhteen, mietin miten olen itse muuttunut. 

Albatrossilauluja

Olinpa viimeksi dramaattinen. Olen huono olemaan tekemättä asioita joita olen luvannute tehdä. Menen aina lopulta suihkuun ja luennolle ja ihmisiä näkemään ja kaikkea vaikka tahtoisin vain vajota itseeni.
Nyt en halua, vajota siis. Vaikka olen taas kipeytynyt. Se on uskomatonta, ei ole mitään järkeä siinä että joku ihminen on kaiken aikaa flunssainen ja ällöttävä. Se on aika epäreilua. 

Odotan vieraita. Sanoin etten jaksa siivota asuntoani mutta siivosin kuitenkin vähän. Pesin kolme koneellista pyykkiä ja tiskit ja siirsin suurimman osan romuistani syrjään niin että täällä mahtuu nyt taaas olemaan.
(Pöly sai jäädä paikalleen.)

Tenttini ovat menneet hyvin huonosti ja ihan hyvin. Maanantai tulee varmasti olemaan kerrassaan kammottava iltaansa asti mutta sitten helpottanee ja tiistaina olen jo muualla. Se on mukavaa. Menen vuoden vaihteeksi Ouluun. Sitä ennen aion vain rapsutella koiriani ja juoda teetä ja syödä pullaa. Jep. Ehkä luen läpällä kirjan tai katson elokuvan tai puhun jonkun kanssa.

Nyt menen kuivaamaan silmäni ja avaan oven.