Koko kansan Urho

Eilen valmennuskurssin jälkeen menin kirjaston sijaan elokuviin. Yleensä käyn elokuvissa yksin, mutta toisinaan sallin seurankin. Katsoimme Frozenin, koska opiskelusta lintsatessa voi katsoa vain piirrettyjä. Se tuntui hyvältä, joskin syyllisyydentunne oli ylitsevuotava.

Huomenna on vappu ja tänään olen luultavasti humalassa hattu korvilla. Sen kunniaksi kuva Kekkosesta soutelemassa:

Naulasivat sinut seinään (minut lattialistoihin)

Lauantai-illan elokuvassa saksaa puhuva kiinalainen tappoi saksaa puhuvia ruotsalaisia. Myös amerikkalaiset puhuivat saksaa. Elokuva oli saksalaisitävaltalaistaiwanilainen. Tunnistin vain ruotsalaisia. Mikael Blomkvist oli siellä, mutta se ei ollut hänen nimensä.
En pidä rikoselokuvista, enkä etenkään niistä, jotka jäävät auki ja punoutumatta.

Olen tänään varakkaampi kuin eilen, ja kaappini ovat täynnä ruokaa. On suotavaa, että vanhemmat vierailevat toisinaan.

Ketään ei  tietääkseni naulattu seinään, vai naulattiinko sinut?

En koskaan haaveile heräämisistä

Eilen kaunis, haaleatukkainen tyttö istuutui minua vastapäätä metrossa. Hän tuli kyytiin ehkä Hakaniemestä, ja katseemme kohtasivat. Hän hymyili. Hämmennyin, en hymyillyt takaisin ja yhtäkkiä hetki oli ohi, katsoin ulos ikkunasta kuin en olisi huomannut.
Häpesin koko loppumatkan itseäni. Miksen vain hymyillyt?
Katselin hänen polviaan ja hameensa helmaa. Istuimme vastatusten helposti 12 minuuttia, ehkä enemmän.

En ole perusilmeeltäni hymyileväinen. Kun olen ajatuksissani tai rento, näytän enemmän vihaiselta tai surulliselta tai siltä, että sattuu. Tai ehken näytä oikein miltään. Joskus näytän siltä, että tiedän mitä teit viime kesänä.
Kun yritän näyttää edellä mainituilta, alan useimmiten hymyillä. En osaa reagoida ihmisten ilmeisiin oikein tai tarpeeksi nopeasti, hämäännyn. Eiväthän ihmiset hymyile toisilleen metroissa.

En ole varma miksi kirjoitan kasvolihasteni selkeistä yhteysongelmista aivoihini ja toisinpäin.

Tänään ajattelin, että voisin joskus vaihtaa profiilikuvani, koska olen toisenlainen. Ja koska minulla on tyylikkäät uudet, akateemisen oloiset lasit. Näin olen kuullut.
Ehkä yritän hymyillä seuraavalla kerralla.

(Puin sänkyni puhtaisiin vaatteisiin, ja se näyttää ihanalta. Jään sinne loppuelämäkseni)

Sukkasunnuntai (miksi?)

Aurinko, kohta Kaisaniemi ja puistokauden avaus. Maistuukohan kevääni enemmän oluelta vai Suomen hallituksilta?

Ps. Luin tänään vanhan kuukausiliitteen ja siellä oli hauska juttu nykyisestä hallituksesta ja vuodesta 1939. Hyrisin. 

Huputtavat kasvonsa ja asuntonsa

Lähdin tänään tuntia aiemmin töistä. Menetin rahaa, mutta sain paremman mielen. Tuntuu hyvältä, ettei tarvi palata viikkoihin. Tuntuisi aina paremmalta, jos ei tarvisi palata koskaan.
Ulkona oli aurinkoista ja lämmintä. Bussissa istui tyttö spaghettiolkaimisessa mekossa. Se oli hämmentävää. Noustessaan hän ei pukenut takkiaan ainakaan niin kauan, kun oli näköetäisyydelläni.

Muutama viikko sitten mulla oli koko ajan huono omatunto ja paha olla. Nyt olen taas tunkenut raskaita ajatuksia vähän kauemmas. En tiedä onko se oikein, koska kipu johtaisi ehkä lopulta tekoihin, eikä tämä tämmöinen johda mihinkään. Annan itselleni toistuvasti luvan olla huonompi ihminen, kuin potentiaalisesti voisin olla. Suurimman osan ajasta se ei tunnu oikein miltään.

Vanhempani tulevat ensi viikolla. He lentävät vapuksi Prahaa. Olisi hauska lentää heidän kanssaan, mutta sen sijaan aion olla humalassa ja luultavasti lakittaa itseni kuten viime vuonnakin. En vielä tiedä kenen kanssa, koska ihmiseni ovat hajallaan ja parisuhteituneet. Se on välillä hankalaa.

Loppuun ilahduttava vappu-aiheinen kuva! Viime vuonna seisoin Hakaniemen torin laidalla katselemassa marssijoita. Monet heistä olivat huvittavan totisia ja isäni nauroi anarkisteille. En muista nauroinko itse.

Mitä ihmiset yleensä tekevät pääsiäisenä?

Olen tiistain sunnuntaifiilis

Olen alkanut huolestuttavasti pitää muutamista valmennuskurssi-ihmisistäni. Se oli ehkä odotettavissa, koska olen kaivannut tuoreita sosiaalisia ympyröitä jo pitkään. Menen monesti uusiin paikkoihin sillä mentaliteetilla, etten ainakaan aio olla kellekään mukava tai tehdä tuttavuutta, koska se on aikaavievää ja epäkäyännöllistä. Epäonnistun siinä nykyään mainittavan usein, ehkä koska vanhat asiat ja ihmiset ovat kyllästyttäviä.

Huolestuttavan tilanteestani tekee tämä: miltä tuntuu, jos he pääsevät sisään, ja itse en? En tiedä osaisinko/voisinko/haluaisinko/kestäisinkö nähdä heitä enää. En myöskään tiedä haluaisivatko he nähdä minua. Luulen, että olisin aika raskasta seuraa. Luulen, että heidän olemassaolonsa hieroisi suolaa haavoihin.

En halua joutua ajattelemaan tällaisia asioita.

Lauantain jälkeen en mene kuuteen viikkoon töihin. Se tuntuu sanoinkuvailemattoman hyvältä. Ehkä en osaakaan enää palata, tai ehkä työ tuntuu sen jälkeen hetken jopa järkeenkäyvältä. Epäilen molempia.

Tässä jännittävä fakta elämästäni:
 minun pitäisi nyt mennä ripustamaan sukkia kuivumaan.

Voisin yrittää kirjoittaa vähän harvemmin. Ehkä silloin jutuissani olisi parempia pointteja ja merkityksekkäämpi sisältö. Toisaalta ne kertoisivat edelleen minusta.

Jos ylittäisi itärajan ja katoaisi?

Haluan huutaa humaltua tanssia ja unohtaa, etten osaa enkä muista tarpeeksi. Haluan nukkua 48tuntia. Haluan kirjoittaa hyviä esseitä. Haluan muistaa vuosilukuja ja nimiä kuten Sprengtporten ja Obolenski.

Haluan kasvattaa selkärangan. 

Satoi viikonloppuuni

Mitä ovat ne puut, jotka tähän aikaan vuodesta näyttävät tällipajuilta?

Tämä kysymys oli kirjoitukseni ensisijainen motiivi, mutta nyt kun kerran kirjoitan, voisin kertoa myös, että ostin tänään lentoliput kotiin. Se tuntuu samalla hyvältä ja pelottavalta, koska en tiedä mitä se tekee lukemiselleni. Pelkään, että jos hakuni tänä vuonna epäonnistuu, syytän tuota viikkoa siitä.Toisaalta en voi olla miettimättä mökkisaunaa, äitiä ja koiria. Rauhaa. Kaikkea mitä on ikävä. Ei välttämättä tuossa järjestyksessä.

Ehkä se on kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen vaikuttaja.

Ai niin, edellisen tekstini otsikointi viittasi tietääkseni enemmän Suomen tilaan vuonna 1918 kuin minuun.
Hajanaisuus asuu kyllä myös asunnossani juuri nyt, enkä jaksa tehdä sille mitään. Imuroin suurimman osan rakennuspölystä ja seinän paloista pois, jotteivat ne tartu jalkapohjiini ja kulkeudu sänkyyn.

Mieti millainen olisit ollut vuonna 1918.

Hajallaan tai itsenäinen

Kaisan kellareissa tuntuu yöltä vaikka on päivä. Kahden metrin päässä minusta nukkuu mies. Hänellä on reppu päänsä alla ja kuulen hengityksen tarkasti. Ohi kulkevat ihmiset eivät herätä häntä, eikä heitä montaa olekaan. Lauantaisin opiskelijat eivät kai opiskele.

Pitäisi kirjoittaa essee, mutta konseptini ei täyty.  
Haluaisin nukkua kuten mies. Hänellä on kangas kasvoillaan.

Täällä työskentelevät ihmiset ovat pelottavia.

Kerron tarinan, kuuntele

Aion tehdä nyt sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten muissa blogeissani: aion kirjoittaa trikotillomaniastani. 

Se on olemassaoloani määrittävä tekijä. Vuosia sitten vietin päiväkausia etsien edes jotain pieniä tiedonmurusia ja vertaiskokemuksia aiheesta. Kunnollisia on hyvin vähän. Silloin kun en itse vielä tiennyt diagnoosiania, eivät ihmiset ympärilläni halunneet tai osanneet sitä minulle antaa. Terapeuttini ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, enkä itse uskaltanut.

Tuntuu, ettei tämä sovi muiden kirjoitusteni joukkoon, mutta joskus on oltava epäsopiva. Siksi:

Lyhyesti sanottuna trikotillomania on ICD-10 luokituksen mukaan käytös- ja hillitsemishäiriöiden (F63) alalaji (F63.3), sen suomenkielinen määritelmä on karvojennyppimishäiriö. Häiriöstä kärsivillä on hallitsematon taipumus nyppiä hiuksiaan, kulmakarvojaan, silmäripsiään, oikeastaan mitä tahansa. Painotukset vaihtelevat. Myös vakavuusasteita on monia, jotkut eivät mene äärimmäisyyksiin. Itse menin, menen toisinaan vieläkin.
Trikotillomania puhkeaa useimmiten varhaisnuoruudessa ja siihen saattaa liittyä masennusta tai muita mielenterveyden häiriöitä. Jotkut väittävät sen puhkeavan jonkinlaisen trauman seurauksena. En muista traumatisoituneeni erityisesti sairastumiseni aikoihin.

Puhkeamisen jälkeen kehitys oli kohdallani nopeaa. Neljännen luokan koulukuvassa mitään ongelmia ei vielä ole näkyvillä, seuraava on ensimmäinen, jossa minulla ei ole lainkaan kulmakarvoja tai silmäripsiä.
Tilanne oli hämmentävä, ei vähiten minulle itselleni. Yritin useaan otteeseen lopettaa nyppimisen, yritin selittää toimintaani itselleni, mutten osannut, ja vielä vähemmän osasin selittää sitä muille. Lopetin silmiin katsomisen. Valehtelin ystävilleni. Rukoilin parannusta.

En koskaan puhunut asiasta isäni kanssa. Äitini lupasi antaa minulle rahaa, jos lopettaisin. He eivät koskaan vieneet minua lääkäriin käytökseni vuoksi.
Erityisen vaikeaa oli siirtyä yläasteelle. Se sisälsi paljon piilottelua, häpeää ja unettomia öitä. Aloin meikata vahvasti peittääkseni käytökseni. Ala-asteen jälkeen en ole käynyt päivääkään koulussa tai töissä ilman meikkiä, mutta yritän kulkea sitä kohti. Viime vuosien aikana olen laajentanut kulmakarvatonta reviiriäni uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin.  Se on valaisevaa.

Kahdeksannen luokan aikana onnistuin jättämään silmäripseni rauhaan siinä määrin, että ne kasvoivat takaisin. En silti lopettanut nyppimistä. Luulen, ettei sitä voi lopettaa ja englannin kielen termi pull free  on mitä suurimmassa määrin itsensä huijaamista. En laske päiviä, joina en nypi, koska silloin romahtaminen olisi hajottavampaa.

Tällä hetkellä minulla on enemmän kulmakarvoja kuin kymmeneen vuoteen. Se tuntuu oudolta, peilikuvani on erilainen, joskaan ei vielä (ei ehkä koskaan) riittävä. Yritän työstää hyväksyntää.
Ripseni olen menettänyt ja saanut takaisin useaan otteeseen viidennentoista syntymäpäiväni jälkeen. En kuitenkaan yhtä draamaattisesti kuin sitä ennen. Tämä on hiljaista taistelua, tällä hetkellä kuvittelen olevani voitolla.

Yläasteella minulle diagnosoitiin lievä masennus. En oikeastaan tiedä mitä se tarkoittaa, mutta olin vihainen ja pettynyt ja väsynyt kaiken aikaa. Toivoin välillä ystävieni ja välillä omaa kuolemaani. Toisaalta olin silloin hyvin dramaattinen.
Kuten aiemmin kerroin, trikotillomaniaa terapeuttini ei koskaan ottanut puheeksi. Hänen oli pakko nähdä, kaikki muutkin näkivät. Syytän edelleen häntä siitä, etten saanut apua.

En ole terve, mutten toisaalta enää koe olevani hullu, mikä on edistystä. Harkitsen silti lähes viikoittain terapiaan hakeutumista, koska stressaantuneena oireeni pahenevat edelleen häiritseviin mittoihin. Tänään lähtiessäni kirjastosta jätin pöytäni ympärille hälyttävän määrän hiuksiani. (Ne ovat punaisia ja loistavat.) Vihaan sitä.
Psykoterapia on ilmeisesti koettu toimivimmaksi (joskaan ei parantavaksi) hoitomuodoksi, mutta pelkään sen mahdollisuutta ja lääkärilaskuja.  Toistaiseksi olen pyrkinyt vain selviytymään.

Haluaisin kuollakseni selittää äidilleni, miksi nuoruuteni oli sellaista. En ole tehnyt sitä, koska se on vaikeaa ja minulla on tapana vältellä vaikeita keskusteluja.

Jos joku itseään häpeävä ja käytöstään pelkäävä nuori joskus eksyy tähän kirjoitukseen, haluan sanoa: itsensä ja sairautensa hyväksyminen on kaiken alku. Se pätee moneen muuhunkin asiaan, ei vain trikotillomaniaan, mutta mulle tärkeintä on ollut oppia puhumaan asiasta. Kun mulla huonoina kausina on aukkoja ripsilinjoissani ja joku kysyy, miksi näin on, vastaan rehellisesti. Aiemmin olisin käskenyt hänen painua vittuun.
Kutsun tätä kehitykseksi.


- - -

En tiedä olisiko jaksanut lukea omaa tekstiäni, jos olisin joku muu.
Lopuksi tämä kappale, ihan vain koska:



Mitä mieltä olet siitä?

Kun ihmiset syövät ihmisiä

Tänään:

paistaa aurinko ja tapasin ystäväni metrossa
odotan eeppistä rakkautta kuten vihainen kasvissyöjäpoika
kukkani näyttää kuihtuneen, mutta aion herättää sen henkiin
letittäisin hiukseni jos voisin

ja toivon, ettei maailma tuhoudukaan

Savusumua

Ulkona on sumuisaa. En näe mäntyjen taakse. Asuntooni puskee jostain viileää ilmaa, vaikka olen sulkenut ikkunat ja pyrkinyt tilkitsemään myös ilmanvaihtokanavat.

Pomoni suuttui minulle tänään lapsellisesti. Se oli oikeastaan aika naurettavaa, koska hän on aikuinen mies ja minä vain minä. Välillä tuntuu pelottavalta, että tuollaiset ihmiset kasvattavat jo itse omia lapsiaan.
Onneksi olen olevinaan parempi. Kanssani on varmasti vaikeaa työskennellä, jopa sietämätöntä.

Mulle on ollut mahdottomuus sulkea ovia takaani. Paiskoin niitä joskus kovin, mutta päädyin lopulta aina uusiin mahdollisuuksiin. Antamaan ja ottamaan.
On yksi ihminen, joka ei enää avannut ja olen vaivannut asialla päätäni yli viisi vuotta. En tiedä mitä tein väärin, ketä lopulta satutin ja miksi. Kuten aiemmin kerroin, en muista siitä ajasta paljoa muutenkaan.

Tällä hetkellä elämässäni on vasten tahtoani useampia ihmisiä, joiden tahtoisin jäävän oven taakse.

Tahtoisin haistaa palavien siltojen katkun.

Tahtoisin kuulua tänne

Istun sohvalla ja koira ulisee korvaani. En ymmärrä miten se voi makoilla niin, että pää yltää olkapäälleni. Taidan olla oikeasti lyhyt.

Olen nyt viikonlopputöölöläinen. On hyvä joutua kohtamaan arkielämän realiteetteja, kuten millaista elämä olisi, jos omistaisin koiran. En pystyisi siihen nyt, tässä elämässäni joka on töitä ja kirjastoa ja satunnaista ystävien tapaamista ja ilmeisesti ihan liikaa tietokonetta.

Tuntuu oudolta, kun on seuraa. Tai kun joku nuolee ensin pallejaan ja sitten naamaasi.

Täällä on naurettavan ohuet seinät. Voin kuulla kaiken.


Jälkihuomautus lenkkihetken päätteeksi: Jos seuraavien kahden viikonlopun aikana näette Töölö-Kallio -akselilla punatukkaisen tytön, joka ei pysy farkkunsa perässä ja meinaa kompastua jalkoihinsa, se olen minä.

Vaihtui huhtikuuksi, minä en

Tänään nousin keskustassa bussiin, jolla ennen kuljin päivittäin.
Se tuntui omituiselta.
Joskus näin ne maisemat joka päivä. Katselin, kun vanhankaupunginselällä miehet kalastivat. Joskus nousin pois sillä samalla pysäkillä. Joka päivä.

Mun on jotenkin vaikea ymmärtää, että koti voi olla jossain ja yhtäkkiä ei enää.
Asuin elämäni ensimmäiset 16 vuotta isäni lapsuudenkodissa. Vanhempani asuvat siellä edelleen ja se on pohjimmiltaan ainut paikka, joka tuntuu oikealta.

Muutettuani kotoa olen asunut kolmessa osoitteessa. Näen toistuvasti unia näistä vanhoista asunnoistani. Haluaisin palata niihin. Välillä haluaisin palata myös muihin aikoihin ja asioihin, joita ei enää ole.
Usein en näe unia bussimatkoista.

Tänään tuntui muutenkin kummalliselta. Vähän kuin olisi joku muu.
Huomenna muutan viikonlopuksi Töölöön ja saan väliaikaisen lemmikin.

Eniten mulla on ikävä meidän koiria.

Ps. Teitä on viisi. Miten älytöntä. Kiitos. Saa sanoa hei.