Ja selkärankani on edelleen nestettä

Juttu on niin, ettei mun elämässä ole oikeastaan mitään vikaa. 

Appro sekoitti, selvitti ja sitten sekoitti taas. Kesän, ajatukset, kaiken miltä musta tuntuu ja miltä ei tunnu. Sylissä oleminen tuntui niin hyvältä että melkein itketti. 

Kaksi vuotta sitten olin säälittävän tuskainen, ja vaikka muistan ne tunteet hyvin selkeästi, on hankala tunnistaa tapaa jolla olen ilmaissut itseäni. Taidan ilmaista itseäni hyvin samalla tavalla edelleen; ehkä näen eroja siellä missä niitä ei ole. 

En osaa olla hiljaa silloin kun pitäisi, en osaa odottaa ja antaa ihmisille tilaa, enkä osaa ottaa tilaa itselleni vaikka sitä haluaisin ja tarvitsisin. Sanoin (kirjoitin) eilen asioita joita kaduin koko yön. Mulla on harvoin morkkis, mutta nykyään yhä useammin. 

Miks tunteminen sattuu näin saataanasti? Olin epätoivoinen kun en tuntenut mitään ja nyt olen kun tunnen. Vielä kolme kokonaista päivää selvänä. Kolme päivää. 

Kiitos lisää

Avoimen yliopiston kesäopintojen selaaminen on raskasta. On raskasta että kesällä pitää maksaa vuokraa ja laskuja, ostaa ruokaa ja opiskella jotta olisi rahaa tehdä näin. Haluisin vaan nukkuu, olla, elää, nauttia siitä ettei tarvii tehdä mitään. Jostain syystä elämä ei enää koskaan oo sellasta. 

Pelottaa kesä ja pelottaa tukien väistämätön loppuminen, se että joskus on valmistuttava ja alettava elää niinkuin aikuiset.

(Pelottaa että joku jonka tunnen joskus lukee näitä ja näkee kaiken läpi)

Tänään meen Hesarin approlle ja juon itsestäni sosiaalisen ja mukavan ja yritän olla itkemättä kenenkään nähden. En luota mahdollisuuksiin jälkimmäisen suhteen kovin vakaasti, mutta kai on yritettävä kuitenkin ettei olis ihan niin säälittävä. 

Kelannu et pitäs alkaa narkkaa

Mut seki vaatis omistautumista enkä eti nyt mitää vakavaa

(paperi t - mainstream-solo)

Naurattaa ja sitten ei naurata

Vuosi sitten helmikuussa sanoin etten osaa kirjoittaa nyt. Sitten osasin sanoa jotain muutaman kerran maaliskuussa ja sitten en taas huhtikuussa toukokuussa kesäkuussa heinäkuussa elokuussa syyskuussa lokakuussa marraskuussa joulukuussa tammikuussa helmikuussa maaliskuussa. Ja nyt on huhtikuu. Kirjoittaminen (mikään kirjoittaminen) ei oo ollut helppoa tosi pitkään aikaan. Ehkä se on aina ollut näin vitun vaikeeta enkä oo vaan huomannut koska oon ollut jotenkin nyrjähtänyt päästäni. 

Mä itken nykyään tosi paljon, enkä oikein tiedä miksi. Ennen itketti ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, ja nyt kolme kertaa viikossa. Keskiviikkona itkin namun röökiterassilla, ja ehkä namussa oleminen itsessään on riittävä syy itkemiseen, mutta se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa miksi.  Lähdin aika pian tän nolon tapahtuman jälkeen kotiin ja näin yöbussissa heijastuksen vettyneestä naamastani ja mietin vaan että ei helvetti mitä mä teen. Olin tosi kännissä ja jotenkin ihan rikki maailman typerimmistä asioista.

Naurattaa että vuosi sitten tammikuussa Olli kysyi miten räkäkännit on mulle aina niin lämpimiä kokemuksia. 

Enää ne ei ilmeisesti oo. Tai. Olin keskiviikkona iloinen ja huoleton kunnes en enää ollut ja sitten kaikki oli taas hetken ihan kamalaa. Oon kai vaan aika väsynyt ja elämä ja ihmiset tuntuu helposti pettymyksiltä. Tuntuu myös että vietän kaiken aikani kirjastossa mutten silti saa mitään aikaan ja kun tuun kotiin en saa senkään vertaa. Sitten loput ajasta oon joko kännissä tai katon netflixiä, enkä tiiä kumpi on pahempaa. Juon itteeni mukavaksi koska tuntuu etten muuten osaa mitään ja että ihmiset salaa vihaa mua vaikka ei ne kai kuulemma vihaa. En tiiä miksi ajattelen näitä asioita ja miks itteään on niin vaikea arvostaa. 

Mun ei pitänyt kirjoittaa tänne koska on typerää kirjoittaa jonnekin vuoden välein ja leikkiä että ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten meinasin kirjoittaa vielä jonnekin typerämpään paikkaan ja totesin että tää on ehkä kuitenkin parempi. 

Hävetti keskiviikkona itkeä ja nyt hävettää kirjoittaa tätä. 

Toivottavasti teistä tuntuu että elämässä on järkeä, koska musta aika usein tuntuu ettei siinä oo vaikka miten päin kattois. Mietin että oon ehkä selvänä ja yksin tän viikonlopun, ei tuu ainakaan itkettyä ja avauduttua kellekään, ja ens viikolla on vaikka kuinka monta tilaisuutta itsensä häpäisyyn.