Kun avaruus kaareutuu

Kun istut luennolla ja nautit kuuntelemisesta.

Kun kirjoitat tunteja asioista joista et oikeastaan tiedä mitään.

Kun käyt kaljalla ystävien kanssa ja tunnet olosi metrossa kokonaiseksi ja rikkinäiseksi samaan aikaan.

Kun toteat että on hyvä olla yhdessä ja on hyvä olla erikseen.

Kun tiedät, että taipumuksesi melankoliaan on kaiketi osittain itsepetosta ja vain osittain todellista.

Kun laitat nuoruutesi lempibändin levyt soimaan ensimmäistä kertaa vuosiin.

Kun saat niistä edelleen kylmiä väreitä ja melkein seksuaalista mielihyvää.

Kun olet kokonaisempi ja rikkinäisempi kuin silloin. 

Ja silti tekee mieli maata valveilla ja ajatella ihmisiä joita tunsi joskus ja ei tuntenut ja voisi tuntea 

Ja sitä kuka oli ja on ja voisi olla.

Elämäni eläimet

Olen Belgiassa. Täällä paistaa aurinko ja talot ovat aika mielettömiä ja kaupungin keskellä kulkee joki. Tuntuu että eilen lentelin koko päivän ympäriinsä, ensin olin menossa Tukholmaan, mutta lähdinkin Kööpenhaminaan. Sieltä tulin Brysseliin. En siis oikeasti lentänyt edes kovin paljoa, mutta olin puoli päivää lentokentillä tai koneissa, ja sain siitä päänsäryn. Olen jotenkin herkistynyt valolle ja hajuille, toisinaan näkökenttäni laidat väreilevät. En tiedä olenko saamassa migreenin. Se olisi kummallista, koska yleensä migreeni puhkeaa lapsille tai varhaisnuoruudessa. En käsittääkseni ole enää kumpaakaan. Junassa matkalla Brysselin lentokentältä Gentiin otin särkylääkettä ja luin IMAGEsta jutun Miki Liukkosesta, eikä se oikeastaan ollut juttu hänestä vaan hänen itsensä kirjoittama selostus siitä, miten typerää on soittaa rockbändissä. Se oli täysin sietämätöntä. Luin sen kuitenkin alusta loppuun, jotta voisin edes hyvällä omallatunnolla sanoa sen olleen sietämätöntä. Ihan sama, en oikeasti välitä Liukkosesta. Aion mennä tänään ulos ja nähdä kaupunkia. Ensin keitän teetä. Ja nousen tästä sohvalta.