Häpeä syö tai jättää lautasen reunalle

Näin pojan punkkuhumalassani metroasemalla. Osasin odottaa kun toisten piti tavata, mutta reaktio pelotti siitä huolimatta. Ei tuntunut enää hyvältä jutella, en olis ehkä halunnut. Juttelin kuitenkin, mutta en katsonut kuin vajaan sekunnin kerrallaan. Se oli luonnotonta; mä katson aina silmiin kun puhutaan.

Ystävä sanoi jälkikäteen että hyvinhän se meni, mut ei se tuntunut siltä. Tuntui puristavalta ja häpeälliseltä ja jotenkin samaan aikaan paljaalta ja siltä kuin olis ollut jossain satojen kerrosten alla piilossa. Se kysyi tavallisia asioita ja mä vastasin kun täytyi. Mä en kysynyt mitään.

Kyllä itsensä varmaan voi huijata taas viihtymään seurassa, jos muidenkin kanssa on voinut näytellä. Mielenosoituksellisesti haluais kyllä vaan kävellä ohi ja katsoo muualle ja teeskennellä ettei oo olemassakaan, mutta senkin aika varmaan tulee aiemmin kuin toivoisi, sitten kun ei vaan kestä katsoa ja kuristus muuttuu taas pyörryttäväksi pahoinvoinniksi ja silmät sumeiksi. Parin viikon päästä, uskoisin.

Ei pysy otteessa

Yhtenä yönä ahdistushumalassa sanoin asioita joita olen ajatellut ainakin viimeiset seitsemän kuukautta. Sanoin että musta on tuntunut paskalta ja muhun on sattunut, että oon pitänyt liikaa ja uskonut mitä haluan. Sanoin että ottaisin mielelläni vain totuuden ja haluaisin lopettaa ajattelemisen.

Sain mitä pyysin mutta tietenkään se ei oikeasti ollut mitä halusin.

Olo on ollut tyhjä, tyhmä. Kirjastossa oksetti ja typeryys tuntui hengenahdistuksena koska pelkään sen näkemistä ja pelkään etten osaa olla tavallinen. Pitäisi osata kun on pyytänyt. Olisi pitänyt uskoa itsestäänselvyyksiä jo aikaa sitten. Kuunnella itseään vappuna ja antaa olla, mutta päätöksissään on kai vaikea pysyä. Mun ainakin. 

(Kai aina välillä haluu vaan uskoa että ois jotain erityistä.)

Muutosta voi pelätä kuin myrkkyä, vaikkei kumpikaan ole totta

Odotin viime yön korvasienimyrkytyksen oireita, vaikken ole koskaan syönyt raakoja korvasieniä, eikä myrkytys varmaan tunnu huminana ja puutuvina raajoina. Tuli harhainen ja hajottava olo. Myrkytys voi iskeä vuorokaudenkin päästä ja repiä maksan kappaleiksi. En saanut nukuttua, ja aamulla kaadoin ehkä litran tippoja silmiini ennen kuin sain ne avautumaan kunnolla. Vasta kirjastossa kolmen desin kahvi herätti kunnolla.

Loppukesä oli ahdistuksentäyteinen lähinnä opinnollisista syistä, mutta hiljaisuuteen oli varmaan enemmän syynä se, ettei vain ollut mitään mistä olisi viitsinyt kirjoittaa. Tuntuu etten tee muuta kuin valitan valitan valitan niin todellisessa elämässäni kuin täälläkin. Suun avaaminen tai kädet näppäimistöllä johtavat usein hallitsemattomaan tulvaan jossa ei ole juurikaan järkeä tai mitään muutakaan.

Myös alkusyksy on ollut samaa. Lisäksi on ahdistanut ihmisetkin ja oma hetkittäinen (tai lähes kokoaikainen) typeryys. En ollut ihan valmis tähän vuoteen, tähän syksyyn ja siihen että iltaisin alkaa tulla pimeää. Edelliset syystalvet on tuntuneet aika kauheilta, enkä osaa kuvitella tällekään vuodelle mitään muuta. Kun mikään ei ole muuttunut. 

InterCity 149 ja siitä eteenpäin

Yli kahden tunnin istumisen jälkeen jään pois kyydistä Tampereella; juna on myöhässä ja pikajuna odottaa.

Naapurihytin kylmälaukku on tuotu kurnuttamaan mun sängyn viereen, häiriö on tietenkin marginaalinen, mutten haluaisi jäädä suljettuun hyttiin kurnuttajan kanssa. Entä jos naapurit haluavat jotain syödäkseen? Haluan tietää mitä kylmälaukussa on, muttei ole kohteliasta katsoa. Siellä on luultavasti jonkinsorttisia kuolleiden eläinten osia aseteltuna eväsleipien päälle, tai jotain muuta makoisaa. En viitsi katsoa enkä viedä laukkua pois. Joudun nukkumaan sen kanssa. Mutta missä naapurini jäävät? Koska he haluavat kylmälaukun takaisin? Entä jos nukun enkä herää? 

En tiennyt että kylmälaukku voisi herättää mussa näin paljon tunteita, mutta se voi, ja toisaalta olenhan ollut viime aikoina harvinaisen tunteellinen muutenkin. 

Mulla on tällä viikolla ollut valitettava tapa valvoa suunnilleen kolmeen ja nukkua pitkään, joten en tiedä onko oikeastaan kovin aiheellinen pelko että olisin nukkumassa kun naapurit haluavat laukkunsa takaisin. Juna on kuitenkin päätepisteessään ennen kymmentä ja munkin herättävä. 

 (Laukun menetys olisi sitä paitsi oma häpeänsä, ei minun, joten miksi huolehtia.)

Kesä on vienyt kasvoilta kalpeuden ja kieleltä kannat

Päivät kaupungissa kuluu loppuun, ja tälläkin viikolla kirjastoon hakeutuminen on ollut vastentahtoista. Oon mennyt kuitenkin, joka päivä, vaikka tänään melkein jäin kotiin ja sain lähdettyä vasta houkutuksen nojalla.

Oli hyvä antaa sille periksi, houkutukselle (kuten yleensäkin annan).  Puhuminen tapahtui melkein itsestään, henki kulki ja ajatuskin hetkittäin. Nauratti. Osasin paikoin kysyä en vain vastata, eikä itseni surkuttelu kai puskenut päällimmäiseksi. Toivoisin aina olevani edes noin sujuva, mutta toiveajattelu on paheeni monessa mielessä. Sanoin jotain uskaltamattomuudesta ja siitä ettei voi voittaa ja yhtäkkiä se kuulosti omiin korviini vihjailulta, mutta tuskin toisen sentään.

Huomisen jälkeen en näe ketään kahteen viikkoon, en ketään täältä ja muut kuuluvat toiseen elämääni. En tiedä näenkö sieltäkään juuri sukua ja perhettä ja koiriani kummempaa, mutta palaan jos hyttyset jättävät minut henkiin. Elokuussa, jolloin toivon lämmintä ja mielenrauhaa, vaikken laittaisi kummankaan varaan. Voihan olla ettei musta kahden viikon päästä ole palaajaksi. 

Ihmisille ikkunan takana et ole kukaan (hyvässä ja huonossa)

Kevään kantava teema on ollut mun salakavalasti kokoon kuivuneen, surullisen sydämen avautuminen; muuttuminen vereväksi kimpuksi lihassäikeitä, jotka lopulta ilmeisesti repeytyvät irti toisistaan ja sydän halkeaa kuin kypsynyt nektariini. Sen takia palasin tänne ja sen takia olen kirjoittanut.

(Teemoja ovat olleet myös humala, tulevaisuuden pelko, yli- ja toiveajattelu, hetkiin takertuminen ja niitä karkuun juokseminen.)

Ystäväni sanoi, että mulla on ongelmia läheisyyden kanssa. Pelottaa että kun ihmiset näkee mut tarpeeksi läheltä ei jää ketään jäljelle. Mun puhe sotkeutuu kieleen ja tarttuu jonnekin kitarisoihin ja kaikki mitä sanotuksi saa on typerää ja mieli ihan tyhjä. Halattiin parvekkeella ja mua itketti, mikä on nykyään kai enemmän sääntö kuin poikkeus. Se on melkein hauskaa, muttei oikeasti ollenkaan ole.

Eilen astuin täpärästi mukavuusalueeni ulkopuolelle ja menin yksin katsomaan keikkaa. Vaikka tapasin siellä myöhemmin ystävän jonka olin sopinut tapaavani, tuntui 40 minuuttia yksin Siltasen humussa maailman pisimmältä ajalta ja olut lämpeni tahmeilta tuntuneisiin käsiini. Keikka oli hyvä, siitä nautin enkä tietenkään kadu menemistä, sillä spontaanius on vaikeudestaan huolimatta (tai siitä johtuen) joskus timanttista. 

Sielu rutisee kuivuuttaan mutta onneksi aamulla sataa

Puhe rakastumisesta / rakastamisesta oli humalaista houretta, teinä en uskoisi. 

Heinäkuuksi vaihtuminen tuntuu kiirehdityltä, ja pelkään kesän vain kiihdyttävän vauhtiaan päivien mittaa. Ostin lopultakin junaliput pohjoiseen, ja vaikka toivon ettei täällä tapahtuisi mitään poissaollessani, olisi ehkä kuitenkin parempi jäädä paitsi kuin olla paikalla jos se johtaa epätoivottuihin ajatuskulkuihin ja käytökseen. Epätoivotut ajatukset ja epäterveet ihmissuhteet kuuluvat erityisalaani nykyään, ja olen siitä kovin ylpeä. 

Kun ei kulje ajatus tai henki

Välillä mun on vaikea olla, käyttäytyä niin kuin ihmisen pitäis. 

Välillä mun on vaikea ymmärtää mikä piirtää elämän rajat, mun rajat, mitä mä teen ja kuka mua ohjaa. Tuntuu etten mä itse ainakaan.

Vappuhumala ei pidä ja tehdyt päätökset on käytännössä roskaa. Ei voi päättää ettei ihastu toiseen. Ei ehkä rakastu. 

Musta tuntuu että tänä vuonna mä ehkä olin / olen rakastunut. 

Mä en halua piirtää rajojani mieheen joka ei kaipaa mua, tai mieheen ylipäätään tai toiseen ihmiseen. Pitää olla omat rajat, oma ihmisensä. Mut aika vitusti sattuu tajuta, ettei se toinen kaipaa. Kuka sitten. 

Tämä kirjoitus kertoo epäterveistä ihmissuhteistani

En kadu juhannustani; se oli pitkä, pehmeä ja loppua kohti kuumuutta hohkava. Elin tunnekuohujani, en täysin samoja kuin vuonna 2014, enkä itsehäpeäkseni asti — eräät sortuivat molempiin —, mutta olin silti tunteva ja hengittävä ja aika onnellinen. Juhannusyönä kokolta tultaessa noukin yhden kahdesta ruusupensaan laidalta ja istutin terassille juomaan vettä kuin lapsen. Toisenkin kanssa olin sivistynyt ja siitä tunnen ylpeyttä, vaikka välillä tapahtui pieniä lipsahduksia jotka heti melkein harmittivat, mutta hänelle lipsahduksia olivat olleet asiat jotka merkitsivät elämässäni vähän liikaa. En tiedä miten sellaisissa asioissa voi lipsua. Odotin monta päivää että tapahtuisi jotain mikä tuntuisi todelliselta, mutta mitään ei lopulta tapahtunut, ja se onkin parempi niin. Kaipaan tapahtumia vain koska kaipaan jotain muuta, ja tiedän kyllä ketä vaikken jostain syystä voi saada häntä tai ketään muutakaan. 

Miksihän omiaan on niin vaikea löytää ja pitää?

Tämä kirjoitus ei kerro epäterveistä ihmissuhteistani

Tää kuukausi on kulunut ihan kyselemättä. On ollut hyviä hetkiä huonoja hetkiä. Jokin aika sitten olisin voinut olla serotoniinista tyhjiin imetty möykky, onneton ja lopussa, mutten sitten kuitenkaan ollut vaikka ajatus kulkikin heikosti.  Oon levännyt melkein huomaamatta, vaikka edellisten kurssien jälkeen tuli uusia, ja tentitkin on vielä tekemättä. Tähän aikaan vuodesta ei jaksa kantaa huonoa omaatuntoa. 

Huomenna kai sataa, mutta juhannusaaton juhlintaa ei voi lykätä niinkuin monia muita juhlia voi.  Lähden maalle kuten kaksi, kolmekin vuotta sitten. Kaks vuotta sitten kuvittelin olevani jonkinlainen asiantuntija.  Enää en ole varma kenenkään luonteenpiirteistä, vuosissa on ollut opetuksia ja ihmiset kai haavoittuneempia kuin mä oon osannut ajatella. Joka tapauksessa on hyvä päästä kaupunkia karkuun, viime vuodesta muistan turhautumisen ja lopulta myöhään illalla esiin hiipineen humalan. Ehkä on hyvä ettei siitä kokemuksesta ole muistutuksena kirjoituksia. Säälikin kyllä tavallaan, kun omissa typeryyksissään on niin hauska kylpeä. 

En tiedä ketä on paikalla, mutta tavallaan pelkään kahta (2) mahdollista.  

Voimatta pahoin ja tekemättä mitään

Eilen illalla tukahduin kuumuuteen syntymäpäiväkutsuilla ja myöhemmin kumosin viiniä kurkkuuni Koffin puistossa ja meren äärellä. Piti tulla kotiin tunteja aiemmin mutta lopulta neljältä vasta. Yöbussi oli puoliksi tyhjä ja humala vähän tunkkainen. 

Oikeasti oon juonut viime viikkoina paljon vähemmän kuin niitä edeltävinä. Tänään nauroin kaksivuotiaan sukulaistyttöni kanssa kun se kutitti mun varpaita. Lapset on pieniä psykopaatteja, mut ehkä ihan hyvällä.

Yskittää; tää on toinen kevätflunssa, eikä se parane. Mun asunnossa on jo tukahduttavan kuuma jos parvekkeen oven sulkee yöksi tai avaa päivisin, ja noin kolmen päivän päästä tänne muuttaa toinen ihminen ja kesän ajan joku näkee miten kammottavalla tavalla elämääni elän. Ennen sitä voisin kai kuitenkin siivota.

(Jostain syystä joku on lukenut mun trikkikirjoitusta hämmentävän monta kertaa viimeisen kuukauden aikana. Se ei ole teksti jonka suhteen olisin tyytyväinen itseilmaisuuni, mutta niistä asioista oli kaiketi silloin puhuttava. Se on outo yhdistelmä tietoiskua ja sekoilua. Sellainen ei oikein sovi ja sen näkeminen blogin tilastoissa on jotenkin ärsyttävää. Ei oo mitenkään uutta että ärsyynnyn asioista joita olen joskus sanonut, tehnyt ja kirjoittanut.)

Vappuhumalan hyvät päätökset on pitäneet enemmän tai ehkä vähemmän, mut minkä ajatuksilleen voi. Mä en voi mitään.

Tekohengityksestä ei pitkään elä, mutta elää

Tein kurssini loppuun tänään.

Toisen tiedekunnan luennoitsija kehui häpeämiäni osasuorituksia poikkeuksellisen ansiokkaiksi. Poikkeuksellisen. Ansiokkaiksi.

Vähän naurattaa olla parhaimmillaan aina kun luulee olevansa surkeimmillaan. Mutta onpahan ohi.

Kesä tulee ja saa mut nukkumaan huonosti, vaikka odotan ja rakastan sitä. Ensimmäinen avoimen kurssi alkaa huomenna, sitä en rakasta (tai odota). Toisaalta mitä pikemmin kesäkurssit alkaa, sitä pikemmin ne myös loppuu ja tulee juhannus ja heinäkuu. Pohjoinen joskus silloin.

Join perjantaina ehkä litran gin tonicia jonkun muun laskuun ja hiivin sitten kotiin. Jääkiekko ei kiinnosta mua, mutta ilta oli ihan hyvä. Puhuin paljon ja haukuin ihmistä jota en juuri tunne enkä halua tuntea, mutta jonka tiedän jo valmiiksi idiootiksi. Se on aika kiittämätön tapa elää. Niin on kai idiotismikin, ja ainakin olin rehellinen.

Vapun jälkeen oon voinut paremmin, kirjoittelin kai silloin hyviä päätöksiä tietokoneeni muistikirjaan. Toissayönä hullut ajatukset palasi hetkeksi ja se oli melkein ekstaattista, vaikka ei pitäisi ajatella niitä. En oo varma miten ne suljetaan ulos.

Kun silmät tuskin avautuvat

Vappu oli pitkä ja viinanhuuruinen. 

Luulen että poden allergiaa tai sitten olen vain sairas, ehkä molempia. 

Kevään viimeinen kurssi roikkuu vielä kiinni nilkoissa, mutta olen ollut aika hyvä potkimaan sitä kauemmas. Pitäisi oikeasti tarttua, kirjoittaa työt ja päästä hyvällä omatunnolla viettämään parin viikon lomaani, mutten saa tehtyä asioitani ajoissa.

Vappuyönä päätin lopettaa asioihin takertumisen. Ajattelin että ehkä tosiaan olen ihmisenä sellainen, että voin olla vain oma itseni ja se on parempaa kuin että yrittäisin jotain muuta. Ainakin se on varmaan vähemmän väsyttävää. 

Jos pääsisin eroon tästä päänsärystä ja kaikesta limasta voisi olo varmaan olla onnellinenkin, tai ainakin helpottunut. Näiden olojen kanssa ajatteleminen on hankalampaa, niin kuin hengittäminenkin. 

Ja selkärankani on edelleen nestettä

Juttu on niin, ettei mun elämässä ole oikeastaan mitään vikaa. 

Appro sekoitti, selvitti ja sitten sekoitti taas. Kesän, ajatukset, kaiken miltä musta tuntuu ja miltä ei tunnu. Sylissä oleminen tuntui niin hyvältä että melkein itketti. 

Kaksi vuotta sitten olin säälittävän tuskainen, ja vaikka muistan ne tunteet hyvin selkeästi, on hankala tunnistaa tapaa jolla olen ilmaissut itseäni. Taidan ilmaista itseäni hyvin samalla tavalla edelleen; ehkä näen eroja siellä missä niitä ei ole. 

En osaa olla hiljaa silloin kun pitäisi, en osaa odottaa ja antaa ihmisille tilaa, enkä osaa ottaa tilaa itselleni vaikka sitä haluaisin ja tarvitsisin. Sanoin (kirjoitin) eilen asioita joita kaduin koko yön. Mulla on harvoin morkkis, mutta nykyään yhä useammin. 

Miks tunteminen sattuu näin saataanasti? Olin epätoivoinen kun en tuntenut mitään ja nyt olen kun tunnen. Vielä kolme kokonaista päivää selvänä. Kolme päivää. 

Kiitos lisää

Avoimen yliopiston kesäopintojen selaaminen on raskasta. On raskasta että kesällä pitää maksaa vuokraa ja laskuja, ostaa ruokaa ja opiskella jotta olisi rahaa tehdä näin. Haluisin vaan nukkuu, olla, elää, nauttia siitä ettei tarvii tehdä mitään. Jostain syystä elämä ei enää koskaan oo sellasta. 

Pelottaa kesä ja pelottaa tukien väistämätön loppuminen, se että joskus on valmistuttava ja alettava elää niinkuin aikuiset.

(Pelottaa että joku jonka tunnen joskus lukee näitä ja näkee kaiken läpi)

Tänään meen Hesarin approlle ja juon itsestäni sosiaalisen ja mukavan ja yritän olla itkemättä kenenkään nähden. En luota mahdollisuuksiin jälkimmäisen suhteen kovin vakaasti, mutta kai on yritettävä kuitenkin ettei olis ihan niin säälittävä. 

Kelannu et pitäs alkaa narkkaa

Mut seki vaatis omistautumista enkä eti nyt mitää vakavaa

(paperi t - mainstream-solo)

Naurattaa ja sitten ei naurata

Vuosi sitten helmikuussa sanoin etten osaa kirjoittaa nyt. Sitten osasin sanoa jotain muutaman kerran maaliskuussa ja sitten en taas huhtikuussa toukokuussa kesäkuussa heinäkuussa elokuussa syyskuussa lokakuussa marraskuussa joulukuussa tammikuussa helmikuussa maaliskuussa. Ja nyt on huhtikuu. Kirjoittaminen (mikään kirjoittaminen) ei oo ollut helppoa tosi pitkään aikaan. Ehkä se on aina ollut näin vitun vaikeeta enkä oo vaan huomannut koska oon ollut jotenkin nyrjähtänyt päästäni. 

Mä itken nykyään tosi paljon, enkä oikein tiedä miksi. Ennen itketti ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, ja nyt kolme kertaa viikossa. Keskiviikkona itkin namun röökiterassilla, ja ehkä namussa oleminen itsessään on riittävä syy itkemiseen, mutta se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa miksi.  Lähdin aika pian tän nolon tapahtuman jälkeen kotiin ja näin yöbussissa heijastuksen vettyneestä naamastani ja mietin vaan että ei helvetti mitä mä teen. Olin tosi kännissä ja jotenkin ihan rikki maailman typerimmistä asioista.

Naurattaa että vuosi sitten tammikuussa Olli kysyi miten räkäkännit on mulle aina niin lämpimiä kokemuksia. 

Enää ne ei ilmeisesti oo. Tai. Olin keskiviikkona iloinen ja huoleton kunnes en enää ollut ja sitten kaikki oli taas hetken ihan kamalaa. Oon kai vaan aika väsynyt ja elämä ja ihmiset tuntuu helposti pettymyksiltä. Tuntuu myös että vietän kaiken aikani kirjastossa mutten silti saa mitään aikaan ja kun tuun kotiin en saa senkään vertaa. Sitten loput ajasta oon joko kännissä tai katon netflixiä, enkä tiiä kumpi on pahempaa. Juon itteeni mukavaksi koska tuntuu etten muuten osaa mitään ja että ihmiset salaa vihaa mua vaikka ei ne kai kuulemma vihaa. En tiiä miksi ajattelen näitä asioita ja miks itteään on niin vaikea arvostaa. 

Mun ei pitänyt kirjoittaa tänne koska on typerää kirjoittaa jonnekin vuoden välein ja leikkiä että ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten meinasin kirjoittaa vielä jonnekin typerämpään paikkaan ja totesin että tää on ehkä kuitenkin parempi. 

Hävetti keskiviikkona itkeä ja nyt hävettää kirjoittaa tätä. 

Toivottavasti teistä tuntuu että elämässä on järkeä, koska musta aika usein tuntuu ettei siinä oo vaikka miten päin kattois. Mietin että oon ehkä selvänä ja yksin tän viikonlopun, ei tuu ainakaan itkettyä ja avauduttua kellekään, ja ens viikolla on vaikka kuinka monta tilaisuutta itsensä häpäisyyn.