Häpeä syö tai jättää lautasen reunalle

Näin pojan punkkuhumalassani metroasemalla. Osasin odottaa kun toisten piti tavata, mutta reaktio pelotti siitä huolimatta. Ei tuntunut enää hyvältä jutella, en olis ehkä halunnut. Juttelin kuitenkin, mutta en katsonut kuin vajaan sekunnin kerrallaan. Se oli luonnotonta; mä katson aina silmiin kun puhutaan.

Ystävä sanoi jälkikäteen että hyvinhän se meni, mut ei se tuntunut siltä. Tuntui puristavalta ja häpeälliseltä ja jotenkin samaan aikaan paljaalta ja siltä kuin olis ollut jossain satojen kerrosten alla piilossa. Se kysyi tavallisia asioita ja mä vastasin kun täytyi. Mä en kysynyt mitään.

Kyllä itsensä varmaan voi huijata taas viihtymään seurassa, jos muidenkin kanssa on voinut näytellä. Mielenosoituksellisesti haluais kyllä vaan kävellä ohi ja katsoo muualle ja teeskennellä ettei oo olemassakaan, mutta senkin aika varmaan tulee aiemmin kuin toivoisi, sitten kun ei vaan kestä katsoa ja kuristus muuttuu taas pyörryttäväksi pahoinvoinniksi ja silmät sumeiksi. Parin viikon päästä, uskoisin.

Ei pysy otteessa

Yhtenä yönä ahdistushumalassa sanoin asioita joita olen ajatellut ainakin viimeiset seitsemän kuukautta. Sanoin että musta on tuntunut paskalta ja muhun on sattunut, että oon pitänyt liikaa ja uskonut mitä haluan. Sanoin että ottaisin mielelläni vain totuuden ja haluaisin lopettaa ajattelemisen.

Sain mitä pyysin mutta tietenkään se ei oikeasti ollut mitä halusin.

Olo on ollut tyhjä, tyhmä. Kirjastossa oksetti ja typeryys tuntui hengenahdistuksena koska pelkään sen näkemistä ja pelkään etten osaa olla tavallinen. Pitäisi osata kun on pyytänyt. Olisi pitänyt uskoa itsestäänselvyyksiä jo aikaa sitten. Kuunnella itseään vappuna ja antaa olla, mutta päätöksissään on kai vaikea pysyä. Mun ainakin. 

(Kai aina välillä haluu vaan uskoa että ois jotain erityistä.)

Muutosta voi pelätä kuin myrkkyä, vaikkei kumpikaan ole totta

Odotin viime yön korvasienimyrkytyksen oireita, vaikken ole koskaan syönyt raakoja korvasieniä, eikä myrkytys varmaan tunnu huminana ja puutuvina raajoina. Tuli harhainen ja hajottava olo. Myrkytys voi iskeä vuorokaudenkin päästä ja repiä maksan kappaleiksi. En saanut nukuttua, ja aamulla kaadoin ehkä litran tippoja silmiini ennen kuin sain ne avautumaan kunnolla. Vasta kirjastossa kolmen desin kahvi herätti kunnolla.

Loppukesä oli ahdistuksentäyteinen lähinnä opinnollisista syistä, mutta hiljaisuuteen oli varmaan enemmän syynä se, ettei vain ollut mitään mistä olisi viitsinyt kirjoittaa. Tuntuu etten tee muuta kuin valitan valitan valitan niin todellisessa elämässäni kuin täälläkin. Suun avaaminen tai kädet näppäimistöllä johtavat usein hallitsemattomaan tulvaan jossa ei ole juurikaan järkeä tai mitään muutakaan.

Myös alkusyksy on ollut samaa. Lisäksi on ahdistanut ihmisetkin ja oma hetkittäinen (tai lähes kokoaikainen) typeryys. En ollut ihan valmis tähän vuoteen, tähän syksyyn ja siihen että iltaisin alkaa tulla pimeää. Edelliset syystalvet on tuntuneet aika kauheilta, enkä osaa kuvitella tällekään vuodelle mitään muuta. Kun mikään ei ole muuttunut.