Ehkä vastaus kaikkeen on itsensä tuhoaminen

En muista kuka sanoi niin, vai olinko se minä. Luulen, etten. Muistan kuitenkin ajatelleeni näin 15-vuotiaana.

Ylireagoin ja itketin itseäni ehkä turhaan. Kaikki voivat toistaiseksi hyvin. Äiti sanoi itkeneensä aamulla ilosta.
Olen menettänyt elämässä hirveän vähän. Ehkä kolme kertaa niin, että oikeasti sattui, eikä tilannetta voinut enää korjata. Kaiken muun voisi, kuolemalta on hankalampi ottaa pois, olen kuullut. Monia ihmisiä on jäänyt tapaamatta tosin, ja olen itkenyt sitäkin joskus.
Kaikkien on parempi olla hengissä vielä heinäkuussakin (jos itse olen).

Kun joku varasti kesäni

Olen toistaiseksi taas koonnut itseni. Kukaan ei ole vielä kuollut. Ehkei kukaan kuolekaan. En tiedä pelottaako enemmän että puhelin soi, vai ettei se soikaan.

Eilen päivällä kokemani kohtaamisen takia olisin halunnut kirjoittaa uhriutumisesta, ja siitä, kenen sana painaa. Se oli ennen, kuin itkin koko illan ja heräsin aamuun silmät punaisina. Luulen, että kirjoita siitä kunhan olen lakannut pelkäämästä puhelintani. Ehkä.

Ehdin ehkä 15 minuuttia tänään miettiä, että ehkä elämä voikin vaihteeksi tarjota jotain hyvää ilman, että höysteeksi saa myös jotain paskaa. Miks oon aina väärässä?
Yksi meijän pienistä on sairastellut viime päivinä tosi pahasti, ja nyt se on niin huonossa kunnossa, ettei tiiä miten sen käy. Se on perhettä. Mä oon kasvanu sen kanssa. En pysty käsitteleen tätä nyt.
Väsyttää ja itkettää ja pää räjähtää kun en pysty lopettaan.
Musta ei ole tähän nyt.

Tuntuu tuntuu tuntuu väärältä

Tänään revin päästäni sellaisen määrän hiuksia, että säikähdin, kun näin niiden takertuneen nojatuolin selkänojaan. Miksi miksi miksi en voi olla niinkuin muut miksen voi nauttia tästä miksen voi kerrankin vaan olla ihmisiksi miksi voittoa seuraa aina häviö ja miksi pitää sattua. 
Jos tää kevät ja tuleva kesä ei tapa mua, niin ehkei mikään. Tuntuu vaikealta olla ihminen.

Maanantaikarikatyyri

Näin kuukausia sitten unen, jossa tapasin pojan, jota rakastan. Ehdimme vaihtaa ehkä kaksi virkettä ja noin 3,5 minuuttia aikaamme.
Aamulla herätessäni en muistanut hänen kasvoistaan muuta kuin hymyn ja siniset silmät. Ihan helvetin siniset silmät. Koko päivän tuntui kummalliselta. Enteelliseltä. Mietin unta päiviä. Taisin hymyillä töissä ihmisille. Mikään ei ole tehnyt minua aikoihin niin onnelliseksi ja samalla tuskaiseksi kuin se uni. Tosielämän ihmiset tekevät minut pikemminkin epävarmaksi tai kyllästyneeksi. Kuka miksikin.
En tiedä mitä he ajattelevat, tai haluavat minusta.

Eilen mietin taas untani. Nyt en enää muista mitä puhuimme, mutta olen melkein varma, että olimme taivaassa. Tarkoittaako tämä, että on taivas?

(Ei tietenkään, eikä poika ole totta.)

Tänään istuin erään toisen pojan kanssa Loisteen kattoterassilla ja suunnittelin matkaa Barcelonaan. Hänen kanssaan menen naimisiin, jos sinisilmäinen poika ei ole totta.

Luulen, että sydämeni särkyy, jos tulevaisuudessa rakastamallani ihmisellä on ruskeat silmät. 

Aion kasvaa joskus, en tänään

Edelliseen kirjoitukseeni on muutama mahdollinen (ei ehkä looginen) tulkinta:

a) olen kateellinen, haluaisin itsekin olla mukava ja söpö ja ihana.
b) luulen olevani jotenkin parempi ja ylirvertainen nimenomaan koska mulla ei ole näitä ominaisuuksia.
c) näillä ihmisillä on oikeasti painoarvoa, eli valehtelin, ja se muuttaa koko tilanteen.
d) ihmiset yleensä pitävät noista ihmisistä enemmän kuin minusta, ja se harmittaa.
e) olen vain inhottava.

Ja noin miljoona muuta. En halua, että ihmiset joista pidän pitävät söpöistä ja mukavista ja ihanista ihmisistä, koska sittenhän he eivät pidä minusta. En ole varma onko se oikea vastaus tai totta.

Mun pitää lopettaa tää paskanjauhanta ja tehdä jotain. 

Anteeksi, kysymys

Päivän dilemma kuuluu näin:
Miksi on niin vaikea pitää kaikinpuolin mukavista ja söpöistä ja ihanista ja täysin tuntemattomista ihmisistä joilla ei ole elämässäni mitään painoarvoa?

Tiistai on toivoa täynnä (mitä?)

Toistaiseksi en ole vielä jättänyt säälittävää kirjastoelämääni taakse ja karannut maailmaan. Vaikka Eurooppaan, kuten viimeksi eilen mainoin.
En osannut kirjoittaa punamultahallitusten merkityksestä Suomen poliittisessa historiassa ja ulkona satoi vettä. Halusin juosta ulos luokasta ja itkeä jo valmiiksi sitä, miltä kesällä voi tuntua. (Ehkei tunnu, en tiedä, ehkä onnistun)
Päivä oli pettymyksellinen. Vietin hetken uuden ystäväni kanssa katsellen sotaelokuvaa oppimismielessä. Se oli mukavaa kyllä, vaikka lähes kaksi tuntia pelkkiä tykkejä ja kaatuneita ei onnistunut tuntumaan juuri miltään, enkä tainnut mainittavasti oppiakaan upottaa päähäni.
En ole koskaan tavannut sellaista kissaa, kuin uudella ystävälläni oli. Se oli melkein kuin koira, ja antoi rapsutella mahaansa repimättä nahkaa käsistäni.

Mulla on taas meneillään se vaihe, kun puhuessani huomaamattani valun murrealueelta toiselle. Käsittääkseni se tuntuu keskustelukumppaneistani oudolta. Tali Ihantala sai minut puhumaan murtaen, vaikka olin koko päivän muuten pysynyt tässä nykyisessä valheellisessa tyylissäni, jolla en kehtaisi koskaan puhua vanhemmilleni. Silti olen puhunut näin jo yli neljä vuotta.
Tuntuu varmaan vielä hetken vaikealta olla täällä taas. (En usko, että haluaisin oikeasti asua Lapissa enää, koska eihän siellä ole mulle mitään. Ikäväni johtuu varmaan siitä, että elämäni täällä on tällä hetkellä tyhjää ja merkityksetöntä)

Elämän ei kuulu olla tyhjää ja merkityksetöntä. Pitää muuttaa asioita.

(Kun googletin otsikkoni tarkistaakseni, onko kyse oikeasti tiistaista (ei), oli toisena hakuvaihtoehtona tiistai on murekepäivä. Melkein vaihdoin. Se olisi itse asiassa ollut huomattavasti parempi otsikko, koska tunnen itseni semi murekkeeksi nyt. Tiistai on "ole mureke -päivä")

Kalastajansaarennolta hyppäämisestä

Facebook-seinäni on täynnä ryssittelyä ja suuria tunteita jääkiekon vuoksi. En ole kiinnostunut. Ehkei pitäisi käydä siellä enää. Ehkei pitäisi tuntea näitä ihmisiä.

Urheiluvammojen traagisuuden sijaan mietin tänään Petsamoa, merta, SS-miehiä ja sitä, miksen syntynyt viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä ja riutunut hengiltä rakkaudesta saksalaiseen mieheen, kuten Lapin naisilla oli silloin ilmeisesti tapana.

Jossain vaiheessa elämääni mun on pakko kokea jotain kertakaikkisen musertavaa. Kevät 2012 ja Puola oli kolme päivää kuolemanpelkoa.
Mietin muutetaanko suurtiloja museoiksi, kun nykyisenkaltainen lihatuotanto joskus jää historiaan. Onko niissä käyminen itkettävää ja järisyttävää.

Pitäisi lähteä Eurooppaan.

Suunnittele minut, maailma

On satanut lunta, aamusta asti. Nuorimmaisemme hyppi kahdella jalalla kohti taivasta ja haukkui, yritti kai pyydystää hiutaleita tai komentaa ne takaisin taivaaseen. Se oli ehkä parasta mitä olen nähnyt hetkeen. Tuli lämmin olo.

Enää kaksi päivää.

Onko taivasta olemassa?

Hapantuvat marjat puihinsa

Tänään opin uuden termin: ummen pläntti. En ole aivan varma miltä tämä kuulostaa ihmisestä, jolla ei ole murretaustaa, mutta minua se nauratti.
Äitini nimitteli näin puhelimessa (ilmeisesti) sukulaistamme (meillä on paljon sukulaisia), ja selittäessään sitä minulle myöhemmin kertoi, että ihminen joka on ummen pläntti on jotenkin tyhmä. Ei sairaalla tavalla, se piti vielä tarkentaa. (Sairaalla tavalla tyhmä kuulostaa jännittävältä)
Isäni käytti määritelmää mullistelija. En ole varma onko tämä sellainen sana, joka pitää suomentaa, mutta se tarkoittaa murjottamista.
Haluaisin alkaa soveltaa tätä uutta oppimaani jokapäiväisessä elämässäni, ja katsoa miten ihmiset vastaavat.

Eilen kun olin kävelyllä koiran kanssa mietin, miten olen kasvanut täällä tällaiseksi.
Täällä ei kuule muuta kuin koirien haukuntaa ja vuodenajasta riippuen joko mopojen tai moottorikelkkojen terävää pärinää.
Taloihin mennään sisään koputtamatta, eikä juuri kellään ole ovikelloa. Jos ovella ei ole luutaa, ollaan kotona. Oven lukossa pitäminen on poikkeus eikä sääntö. (Minulla ei ole koskaan ollut avainta kotitaloomme.) Täällä kaikki tuntevat toisensa, ja ihmisiin luotetaan, vaikkei heistä ehkä erityisesti pidetä. Itse en muista edes kaikkien tapaamieni sukulaisten nimiä, kuntalaisista puhumattakaan.

Kyläläiset ja sukulaiset eivät oikein ymmärrä minua, enkä minä ymmärrä heitä. En käsitä miksi joku haluaisi olla ammatiltaan lampuri tai kampaaja, eivätkä he ymmärrä miksi kukaan haluaisi ikinä opiskella valtiotieteitä tai etenkään poliittista historiaa. Meni pitkään tajuta, että oma äitini ei oikeastaan ymmärrä minua.

Olen alkanut romantisoida tuntureita, metsää ja järvimaisemaa. Kaipaan niitä, mutten osaisi elää täällä. Mietin miksi on niin vähän paikkoja, joihin tunnen kuuluvani. Tällä hetkellä en tunne niin oikein mistään. En tunne myöskään kuuluvani ihmisiin, joita minulla nyt on.

Tajusin eilen myös, että jos opiskelen yliopistossa ja saan joskus koulutustani vastaavan työn, perheeni ymmärtää minua vielä vähemmän. Se on pelottava ajatus. Ehkä siksi en osaa kommunikoida sukulaisteni kanssa taantumatta 16-vuotiaan tasolle. Entä jos he eivät ymmärrä minua?

Hengittää vettä

Toisinaan toivon, että joku särkisi sydämeni.

Ihan vain jotta tuntuisi joltain.

Se on ehkä typerintä mitä olen koskaan toivonut.

Jos ei ole miltä näyttää

En ole ihmistuntija.

Vihainen kasvissyöjäpoika ei ollutkaan kasvissyöjä. Voitte kuvitella pettymykseni. Hän pyysi kovasti anteeksi tuottamaansa väärinymmärrystä. Tapaamme vain kun olen humalassa, mutta se on luultavasti hyvä, koska en varmaan pitäisikään hänestä selkeänä. En jaksa provokaatiota ja huonoja argumentteja kovin pitkään. Oli hänellä kai hyviäkin, en osaa enää sanoa.
Poika tuntuu nuorelta ja naiivilta, vaikka olen itse tällainen.

Vappuni oli hyvä ja huono. Ihmiset olivat hyviä ja huonoja ja tyhmiä ja loistavia. Kuka mitäkin. Erään olen jotenkin löytänyt uudelleen. Tunnen siis ainakin yhden todella nerokkaan ihmisen. Ainakin yhden. Hän makasi lattiallani ja sanoi: Jos olet fiksuin ihminen huoneessa, vaihda huonetta. Olen kuullut tämän ennenkin.

En tiedä miten huonetta vaihdetaan. (Hetken mietin miten hän oli vielä täällä.)

On rankkaa kun ihmiset ovat pettymyksiä.