Älä kysy kuolleilta, he sanoivat

Huomiset voivat olla mm. tällaisia.
Rosenholmilla on aina paikka sydämessäni vaikka hän saa minut tuntemaan oloni äärimmäisen epämukavaksi ja hymyileväksi samaan aikaan. Sääli että hän on niin eloton nykyään.

Lupaukseni tälle (tai seuraavalle) vuodelle on perehtyä ainakin yhteen asiaan kunnolla eikä vain teeskennellä että tiedän paljon kun oikeasti en tiedä juuri mitään. Olen pitkään ollut hyvä hämäämään, nyt se käy kaiken aikaa vaikeammaksi. Olisi myös nautinnollista olla perillä ja tietoinen ja upota keskusteluihin pelkäämättä typeryyttä. Haluan innostua ja antautua ja heittäytyä ja olla kuin hullu kiihkosta johonkin asiaan. Sellainen minun pitäisi olla.

Terveisin

Mies lattialta

Lähtemisiä

Istuin eilen mökin ikkunan takana tärisevä koira sylissäni ja järvi löi harmaana rantaan. Se oli kesäni ensimmäinen ukkosmyrsky. Satoi vettä vaakasuoraan ja puut taipuivat. Isäni kertoi jäniksenpojan pyrkineen liiteriin sateelta ja tuulelta turvaan. Jylinä laantui kun istuimme äitini kanssa saunan lauteilla viimeistä kertaa tälle kesälle.

Palaan tänään Helsinkiin. Siellä odottaa työt ja ihmiset ja tukala pussitettu asunto. Olen pakannut laukkuni (en kaikkia, koska tietokoneeni on vielä pöydällä) ja ne makaavat avoimina lattialla.
Pitäisi mennä lääkäriin atopian takia. Ihoni rapisee paikoitellen pois ja jättää minut varmaan lopulta paljaaksi. Flunssakaan ei ota loppuakseen, olen sairasteluun taipuvainen enkä pidä siitä.

Jännitys syksyä kohtaan kasvaa. En ole vuosiin jännittänyt mitään näin. Ei ole ollut mitään uutta ja vatsanpohjassa tuntuvaa. Ensin on kuitenkin liikaa töitä ja viikko Barcelonaa. Sekin jännittää, matka, mutta tuntuu mieluisalta samalla. Töistä mietin lähinnä miten jaksan, mutta ajatus lopettamisesta on kypsynyt ja taidan olla siihen valmis. Aion nauttia ilmaisesta sairaanhoidosta ja pienestä lisätienestistä lokakuun loppuun saakka jos kaikki sujuu hyvin. Sitten vapautan itseni. Se tuntuu varmasti hyvältä ja kummalta samaan aikaan, olen ollut tuolla kolme vuotta. Suurinta osaa ihmisistä en tule kaipaamaan, työtä tuskin lainkaan.

Tuntuu että välttelen asioita jotka pitäisi vain tehdä. Yritän lopettaa. Anteeksi. Tahdon olla parempi ihminen.

Populärmusik från

Makasin vaatteet päällä kylmän ulkosaunan lauteilla ja maailma pyöri. Aiemmin.

Mitä tapahtuu Helsingissä kun en ole siellä. En erityisemmin haluaisi olla siellä, mutta tämä kuukausi katoaa. On aina jotain ja joku ja jotain.

Kävin tänään Pajalassa ja puhuin itsepintaisesti suomea kaikille ihmisille. Se on ihan ok, mutta puhuisinpa parempaa meänkieltä enkä vain murtaisi.

Quorn on epäseksikkäin lihankorvike josta olen koskaan kuullut, se tuntui väärältä ja punahomeesta valmistettu sieniproteiinivalmiste kuulostaa kammottavalta. En pidä myöskään sanasta lihankorvike. Se kuulostaa vitsiltä soijasta ja hieromasauvasta.
Olen kuullut että ruuan kuuluu olla seksikästä.

Jos en pelkäisi kuollakseni hämähäkkejä ryömisin takaisin saunaan ja nukkuisin siellä. 

Ehkä pelastat itsesi

Olen pyydystänyt jonkinlaisen taudin. Se on tuskin aluillaan mutta tuntuu jo kuolemalta. Olen juonut tänään varmaan viisi litraa teetä ja päivällä itkin lukiessani Kodin Kuvalehteä. En jaksaisi olla sairaana, se on ajanhukkaa ja raskasta. Sairastun aina kun tulen tänne. Ehkä olenkin allerginen pohjoiselle. Ehkä eilen järvestä luikerteli nieluuni loinen joka tappaa minut hitaasti ja kivuliaasti.

Kunnolliset ihmiset kuten minä sairastavat vain lomillaan.

Ps. Anteeksi että spämmään tätä blogia. Se on varmasti todella viihdyttävää. Mulla on tylsää. Haluan jotain. Haluan elämää. Haluan ihmisiä ja rakkautta ja olla terve ja jaksaa nostaa pääni tyynystä. Haluan kontaktin johonkin. Saatana.

Sunnuntaisin elän

Oikeiden blogikirjoitusten (mikä on oikea blogikirjoitus?) sijaan voisin alkaa vain julkaisemaan kuvia mökkimaisemista. 

Koska eivätkös suomalaiset rakasta mökkeilyä?

Niinpä.

Morning comes in light

aaaaaaaa

On uusi päivä ja mailma

Heräsin puoli viideltä iltapäivällä ja olen ollut koko päivän jossain maailmojen rajamailla. Pitäisi selvästi rajoittaa alkoholinkäyttöä. Fuksivuosi pelottaa. Lauloin ääneni käheäksi mutta muistikuvat ovat kyllä vähän hatarat. 

Eilen oli niin paljon ihmisiä ja niin moni sanoi, ettei meinannut tunnistaa minua. Kummini, naapurimme, ystäväni ala-asteelta ja liuta ihmisiä joiden nimiä en itse muista. Mietin usein mistä jäin paitsi kun lähdin täältä niin nuorena. Todennäköisesti en paljosta, mutta välillä tuntuu tuntuu tuntuu.

Vanhempani ja sukulaiseni lähtivät lavatansseihin, keittiönpöydällä on tyhjä samppanjapullo ja mansikoita. Melkoista elämää. Minua vain väsyttää ja olin kuskina. En olekaan montaa kertaa elämässäni ollut, koska Helsingissä ei tarvita sellaista. Jos olisin elänyt täällä olisin varmasti tehnyt sitä jatkuvasti.

Tässäkään kirjoituksessa ei ole mitään järkeä ja tee jäähtyy. Järkevöidyn ehkä ensi viikolla. 

Muistan sinut vielä ja huomennakin

Tulin pohjoiseen ja aluksi tuntui, etten muista miten täällä ollaan ja eletään tai edes nukutaan. Olen taas alkanut mukautua siihen, ettei öisin ole pimeää ja että ympärilläni on kaiken aikaa ihmisiä. Se on kummallista ja välillä vähän raskasta, mutta kuitenkin mukavaa. Perheeni on aika mukava, vaikka muistelenkin nuoruuttani välillä pääosin negatiivisten tunteiden saattelemana. Olen vain sellainen ihminen. Muistan huonoimmat asiat ensin ja kirkkaimmin. Kaiketi olen tehnyt kaikesta suurempaa kuin mikään olikaan.

Eilen haravoin kiviä kuumassa auringonpaisteessa ja hyttyset melkein söivät minut hengiltä. Käytimme isäni kanssa koiriamme uimassa mökkirannassa ja ne olivat äärettömän onnellisia. Nuorimmaisemme on kyllä noin 99% ajasta äärettömän onnellisen ja innostuneen oloinen.
Mietin miten hyvin kuitenkin sovin tänne heti kun vedän kumisaappaat jalkaan ja alan tehdä jotain. Ehkä sovin tänne jopa paremmin kuin Helsinkiin, koska siellä olen aina jotenkin poissa paikaltaan. En mielestäni sovi muiden ihmisten joukkoon enkä niihin sosiaalisiin tilanteisiin joita elän. En sovi baarien tanssilattioille enkä keskustan kävelykaduille enkä kauppojen kassajonoihin. En ikinä enää haluaisi elää tällaista elämää, vanhempani ovat varmasti noin tuhat kertaa stressaantuneempia kuin kaupunkilaiset. Heillä on aina kiire tehdä jotain. Ei mennä minnekään, mutta tehdä jotain. Mulla ei yleensä ole kiire, viihdyn hyvin paikallani ja tekemättä mitään. Ajatteleminenkin on välillä tarpeeksi raskasta.
Näin viime yönä unta jossa melkein tulin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Olin sen jälkeen hieman poissa tolaltani. Olen nähnyt paljon unia joissa kuolen tai olen kuolemaisillani, mutta tämä oli kyllä kummallista.

Mulla on järisyttävä ikävä tätä kolmatta elämääni. Haluan saada kontaktia internet-ihmisiini. En tiedä miksi tunnen näin, koska kaikkihan on kaiken aikaa ulottuvillani ja ympärilläni on paljon oikeita ihmisiä. Aion tänään jopa tavata varjon menneisyydestä. Vaikka hän ei kyllä oikeastaan ole varjo, vaan ehkä pikemminkin aurinko. Hän oli hetken aikaa nuoruudessamme minunkin auringoistani kirkkain. Kaikkien ongelmien ja järkyttävien asioiden jälkeen mitä hänelle sanoin olemme kai edelleen ystäviä, vaikka tapaamme vain harvoin. Kaikista ihmisistä joita olen elämäni aikana loukannut, olen varmasti hänelle sanonut hirveimmät asiat. Toisaalta hänelle minunkin oli vaikein antaa anteeksi. Nyt se vaikuttaa naurettavalta. Olimme dramaattisia 15-vuotiaita, ja muistan että terapeuttini yritti kovasti ymmärtää minua kun joimme yhdessä teetä kesken koulupäivieni. Hänkin katosi elämästäni pelottavan nopeasti.

En tiedä. Koti on täynnä muistoja ja pelkoja. On ikävä ja hyvä olla samaan aikaan. Pitäisi laskeutua ihmisten joukkoon, olen piilotellut yksinäisyydessäni jo tarpeeksi kauan. 

Ollaanko tämä kesä näin

Lennän huomenna kotiin ja viivyn kaksi viikkoa. Aion viettää aikaa perheeni ja koirieni kanssa. Toivoakseni näen myös ainakin muutaman ihmisen menneisyydestäni. He ovat osittain myös pala nykyisyyttäni, mutta kaukainen. Rakastin heitä joskus niin paljon että sydämeni särkyi. En usko, että näen sitä joka hajotti minut paloihin. Mutta ehkä muita ja ainakin perheeni ja paljon sukua. On sukujuhlia, ja niissä aina kysytään mitä opiskelen ja onko mulla poikaystävää. Ne ovat varmasti tärkeitä kysymyksiä iäkkäille ihmisille. Voin nyt sanoa, että musta tulee valtiotieteilijä. Se luultavasti vaatii myös paljon selittämistä, jota en oikeastaan osaa tehdä. (En oikeasti tiedä juuri mitään yliopistosta.) Mutta ei se mitään, onpahan ainakin jotain.

Olin viikonlopun Joensuussa ja pidin siitä. Tämä oli viides kertani Ilosaaressa, eikä luultavasti viimeinen. Elämässäni tapahtuu juuri nyt niin paljon asioita, etten tiedä miten pitäisi olla ja mitä tehdä. Kun palaan kuun lopussa Helsinkiin lupaan yrittää olla parempi ja selkeämpi ihminen. Ehkä näen silloin ystäviäni ja ehdin hautausmallekin. Pitäisi ainakin.
Lupasin tehdä syksyllä töitä yhden vuoron joka toinen viikko, koska en tiedä mitä silloin tapahtuu. Se kuulostaa juuri nyt aika hyvältä, vaikka rahaahan siitä ei juuri yhtään saa. Harkitsen vielä irtisanoutumista, koska rahatilanteeni on epäselvä. Millä ihmeellä opiskelijat oikein elävät? Ensimmäisten kuukausien jälkeen asiat ovat varmasti selkeämpiä ja ehkä sitten pystynkin tekemään enemmän töitä. Luulen että se ei silloin enää tunnu niin vastenmieliseltä kun on muutakin. Olisipa helppoa jos osaisin elää ihmisten kanssa ja voisin muuttaa johonkin edulliseen kommuuniin tai edes hankkia kämppiksen. Niin ei tietenkään koskaan tule käymään, koska en pystyisi siihen.

Nyt elämä tuntuu aika hyvältä. Hullulta ja oudolta, mutta hyvältä. Toivon että tämä jatkuu näin. Rakastan teitä ja maailmaakin vähän.

(Blogger ei rakasta minua. Tästä kappaleesta oli Youtubessa mielestäni kerrassaan tyylikäs video, mutta blogger ei löydä sitä. Se ei koskaan löydä mitään. Tämä video on kammottava ja täysin vääränlainen, mutta älkää katsoko, kuunnelkaa.) 

Onni on

Halusin vain kertoa, etten taida enää ajatella junanalusajatuksiani. Pääsin yliopistoon. Tämä tuntuu hämmentävän onnelliselta sattumukselta. En ole tänään tiennyt miten päin olisin. Olen ollut vähän miten sattuu. Kaikki tuntuu hyvältä ja aurinkoiselta ja ihanalta. Olen menossa jonnekin. On suunta. Pelottaa kyllä myös, uusi ympäristö ja ihmiset ja opiskelu. Mutta silti, tätä halusin. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tuntuu siltä, että elämässä on järkeä ja jotain mitä odottaa.

Kun kuulin sisäänpääsystäni ystävältäni viestitse menin lastauslaiturille, itkin ja soitin äidille. Nyt äitini soitti minulle uudelleen ja kertoi, että isäni oli ollut kovin innoissaan. En tiedä onko isäni koskaan aiemmin ollut näin innoissaan mistään mitä olen saanut aikaan. Tämä tuntuu hyvältä.
Viikonloppuna aion juhlia ja nauttia ja tavata ihmisiä. 

Pöytä on katettu

Oli ehkä 3.37 tai enemmän. Muutamaa tuntia myöhemmin aurinko nousi ja lauloin kovaan ääneen Turmion Kätilöitä, Pariisin Kevättä, The Smithsiä ja The Horrible Crowsia. Ystäväni sanoi, että kuulostan jonkin hänelle mieluisan metallibändin naislaulajalta ja se oli hänestä mieletöntä. Tulin hetkellisesti onnelliseksi, koska tuntui hyvältä olla siinä. Join 89,9% absinttia ja se oli polttavaa.
Olen iloinen, että menin. En aikonut mennä. Oloni on nyt hyvä, en ole kipeä tai kaunainen tai vaikea, vaan ulkona on aurinkoista ja tuntuu oikealta. On silti ihanaa, etten mene huomenna töihin.

Irstauden ilosanoma oli lempikappaleeni kun olin 15. Kätilöt ovat hymyilyttäviä. 

Tämä murtaa identiteettini

Äitini soitti ja kertoi kuolemista, syntymistä ja syntymäpäivistä. Sitten hän kuin sivulauseessa totesi, että he menevät isäni kanssa maanantaina naimisiin. Tämä on yksi hämmentävimmistä asioista joita olen koskaan kuullut. Minua ei ole kutsuttu vanhempieni maistraattivierailulle, koska olen 971 kilometrin päässä kyseistä maistraatista. En tiedä olisiko muutenkaan, koska ilmeisesti olen muutenkin viimeinen ihminen joka tästä kuulee. Ehkä se ei edes kuulu minulle kovinkaan paljon, koska eihän se muuta mitään.
Olen koko elämäni jotenkin identifioitunut sen kautta, etteivät vanhempani ole naimisissa. Se on tuntunut selkeältä ja todelliselta. Tämä tuntuu kaikelta muulta. Muistan kun teini-iässä kaavailin vakavissani, että voisin ottaa äitini sukunimen. Äidilläni ei kohta enää ole omaa sukunimeään. En nykyään enää suunnittele vaihtavani omaani pois ainakaan suuttumuksesta. Ehkä olen joskus joku muu. Mutta. Tämä on omituista.

Lisäksi: tänään melkein hetken pidin työstäni. Se oli omituista. En ollut täynnä vihaa tai tylsistynyt, vaan tajusin, että olen aika hyvä siinä mitä teen. Se oli tietenkin vähän surumielinen oivallus, koska hedelmien ja vihannesten asettelu ei ole se asia, jossa haluaisin olla hyvä. Mutta tämä oli paras iltavuoro jonka olen tehnyt aikoihin. Ehkä koskaan. Vain asiakkaat olivat ärsyttäviä. Kassa soitti kesken ruokataukoni, ja kertoi asiakkaan tarvitsevan apua osastolla. En suostunut menemään, koska ruokatauko on omaaa palkatonta aikaani. Voisin silloin vaikka vaihtaa työasuni pois ja maata torilla, eikä se kuuluisi kenellekään. Myöhemmin kuulin, että asiakas oli punninnut aprikoosirasian, ja se painoi vain 488 grammaa. Hän olisi tahtonut kysyä voisiko mahdollisesta saada rasiasta alennusta, tai saako ottaa toisesta rasiasta yhden aprikoosin lisää omaansa. Onneksi en mennyt, koska tämä olisi luultavasti pilannut hyvän tuuleni. Olisin ehkä kuristanut asiakkaan. Mutten mennyt, enkä kuristanut. En tiedä varastiko asiakas yhden aprikoosin toisesta rasiasta, jolloin joku muu mahdollisesti saa rasian joka painaa vain 467 grammaa. Se olisi varmasti katastrofaalista. Suomessa ihmiset tosiaan tahtovat vastinetta rahalleen.

Ps. Olohuoneen ikkunastani katsellessa näkee epämääräistä sumua ja kuvajaisen itsestään. Olen kuplassa, tai olen kupla.