Häpeä syö tai jättää lautasen reunalle

Näin pojan punkkuhumalassani metroasemalla. Osasin odottaa kun toisten piti tavata, mutta reaktio pelotti siitä huolimatta. Ei tuntunut enää hyvältä jutella, en olis ehkä halunnut. Juttelin kuitenkin, mutta en katsonut kuin vajaan sekunnin kerrallaan. Se oli luonnotonta; mä katson aina silmiin kun puhutaan.

Ystävä sanoi jälkikäteen että hyvinhän se meni, mut ei se tuntunut siltä. Tuntui puristavalta ja häpeälliseltä ja jotenkin samaan aikaan paljaalta ja siltä kuin olis ollut jossain satojen kerrosten alla piilossa. Se kysyi tavallisia asioita ja mä vastasin kun täytyi. Mä en kysynyt mitään.

Kyllä itsensä varmaan voi huijata taas viihtymään seurassa, jos muidenkin kanssa on voinut näytellä. Mielenosoituksellisesti haluais kyllä vaan kävellä ohi ja katsoo muualle ja teeskennellä ettei oo olemassakaan, mutta senkin aika varmaan tulee aiemmin kuin toivoisi, sitten kun ei vaan kestä katsoa ja kuristus muuttuu taas pyörryttäväksi pahoinvoinniksi ja silmät sumeiksi. Parin viikon päästä, uskoisin.

Ei pysy otteessa

Yhtenä yönä ahdistushumalassa sanoin asioita joita olen ajatellut ainakin viimeiset seitsemän kuukautta. Sanoin että musta on tuntunut paskalta ja muhun on sattunut, että oon pitänyt liikaa ja uskonut mitä haluan. Sanoin että ottaisin mielelläni vain totuuden ja haluaisin lopettaa ajattelemisen.

Sain mitä pyysin mutta tietenkään se ei oikeasti ollut mitä halusin.

Olo on ollut tyhjä, tyhmä. Kirjastossa oksetti ja typeryys tuntui hengenahdistuksena koska pelkään sen näkemistä ja pelkään etten osaa olla tavallinen. Pitäisi osata kun on pyytänyt. Olisi pitänyt uskoa itsestäänselvyyksiä jo aikaa sitten. Kuunnella itseään vappuna ja antaa olla, mutta päätöksissään on kai vaikea pysyä. Mun ainakin. 

(Kai aina välillä haluu vaan uskoa että ois jotain erityistä.)

Muutosta voi pelätä kuin myrkkyä, vaikkei kumpikaan ole totta

Odotin viime yön korvasienimyrkytyksen oireita, vaikken ole koskaan syönyt raakoja korvasieniä, eikä myrkytys varmaan tunnu huminana ja puutuvina raajoina. Tuli harhainen ja hajottava olo. Myrkytys voi iskeä vuorokaudenkin päästä ja repiä maksan kappaleiksi. En saanut nukuttua, ja aamulla kaadoin ehkä litran tippoja silmiini ennen kuin sain ne avautumaan kunnolla. Vasta kirjastossa kolmen desin kahvi herätti kunnolla.

Loppukesä oli ahdistuksentäyteinen lähinnä opinnollisista syistä, mutta hiljaisuuteen oli varmaan enemmän syynä se, ettei vain ollut mitään mistä olisi viitsinyt kirjoittaa. Tuntuu etten tee muuta kuin valitan valitan valitan niin todellisessa elämässäni kuin täälläkin. Suun avaaminen tai kädet näppäimistöllä johtavat usein hallitsemattomaan tulvaan jossa ei ole juurikaan järkeä tai mitään muutakaan.

Myös alkusyksy on ollut samaa. Lisäksi on ahdistanut ihmisetkin ja oma hetkittäinen (tai lähes kokoaikainen) typeryys. En ollut ihan valmis tähän vuoteen, tähän syksyyn ja siihen että iltaisin alkaa tulla pimeää. Edelliset syystalvet on tuntuneet aika kauheilta, enkä osaa kuvitella tällekään vuodelle mitään muuta. Kun mikään ei ole muuttunut. 

InterCity 149 ja siitä eteenpäin

Yli kahden tunnin istumisen jälkeen jään pois kyydistä Tampereella; juna on myöhässä ja pikajuna odottaa.

Naapurihytin kylmälaukku on tuotu kurnuttamaan mun sängyn viereen, häiriö on tietenkin marginaalinen, mutten haluaisi jäädä suljettuun hyttiin kurnuttajan kanssa. Entä jos naapurit haluavat jotain syödäkseen? Haluan tietää mitä kylmälaukussa on, muttei ole kohteliasta katsoa. Siellä on luultavasti jonkinsorttisia kuolleiden eläinten osia aseteltuna eväsleipien päälle, tai jotain muuta makoisaa. En viitsi katsoa enkä viedä laukkua pois. Joudun nukkumaan sen kanssa. Mutta missä naapurini jäävät? Koska he haluavat kylmälaukun takaisin? Entä jos nukun enkä herää? 

En tiennyt että kylmälaukku voisi herättää mussa näin paljon tunteita, mutta se voi, ja toisaalta olenhan ollut viime aikoina harvinaisen tunteellinen muutenkin. 

Mulla on tällä viikolla ollut valitettava tapa valvoa suunnilleen kolmeen ja nukkua pitkään, joten en tiedä onko oikeastaan kovin aiheellinen pelko että olisin nukkumassa kun naapurit haluavat laukkunsa takaisin. Juna on kuitenkin päätepisteessään ennen kymmentä ja munkin herättävä. 

 (Laukun menetys olisi sitä paitsi oma häpeänsä, ei minun, joten miksi huolehtia.)

Kesä on vienyt kasvoilta kalpeuden ja kieleltä kannat

Päivät kaupungissa kuluu loppuun, ja tälläkin viikolla kirjastoon hakeutuminen on ollut vastentahtoista. Oon mennyt kuitenkin, joka päivä, vaikka tänään melkein jäin kotiin ja sain lähdettyä vasta houkutuksen nojalla.

Oli hyvä antaa sille periksi, houkutukselle (kuten yleensäkin annan).  Puhuminen tapahtui melkein itsestään, henki kulki ja ajatuskin hetkittäin. Nauratti. Osasin paikoin kysyä en vain vastata, eikä itseni surkuttelu kai puskenut päällimmäiseksi. Toivoisin aina olevani edes noin sujuva, mutta toiveajattelu on paheeni monessa mielessä. Sanoin jotain uskaltamattomuudesta ja siitä ettei voi voittaa ja yhtäkkiä se kuulosti omiin korviini vihjailulta, mutta tuskin toisen sentään.

Huomisen jälkeen en näe ketään kahteen viikkoon, en ketään täältä ja muut kuuluvat toiseen elämääni. En tiedä näenkö sieltäkään juuri sukua ja perhettä ja koiriani kummempaa, mutta palaan jos hyttyset jättävät minut henkiin. Elokuussa, jolloin toivon lämmintä ja mielenrauhaa, vaikken laittaisi kummankaan varaan. Voihan olla ettei musta kahden viikon päästä ole palaajaksi. 

Ihmisille ikkunan takana et ole kukaan (hyvässä ja huonossa)

Kevään kantava teema on ollut mun salakavalasti kokoon kuivuneen, surullisen sydämen avautuminen; muuttuminen vereväksi kimpuksi lihassäikeitä, jotka lopulta ilmeisesti repeytyvät irti toisistaan ja sydän halkeaa kuin kypsynyt nektariini. Sen takia palasin tänne ja sen takia olen kirjoittanut.

(Teemoja ovat olleet myös humala, tulevaisuuden pelko, yli- ja toiveajattelu, hetkiin takertuminen ja niitä karkuun juokseminen.)

Ystäväni sanoi, että mulla on ongelmia läheisyyden kanssa. Pelottaa että kun ihmiset näkee mut tarpeeksi läheltä ei jää ketään jäljelle. Mun puhe sotkeutuu kieleen ja tarttuu jonnekin kitarisoihin ja kaikki mitä sanotuksi saa on typerää ja mieli ihan tyhjä. Halattiin parvekkeella ja mua itketti, mikä on nykyään kai enemmän sääntö kuin poikkeus. Se on melkein hauskaa, muttei oikeasti ollenkaan ole.

Eilen astuin täpärästi mukavuusalueeni ulkopuolelle ja menin yksin katsomaan keikkaa. Vaikka tapasin siellä myöhemmin ystävän jonka olin sopinut tapaavani, tuntui 40 minuuttia yksin Siltasen humussa maailman pisimmältä ajalta ja olut lämpeni tahmeilta tuntuneisiin käsiini. Keikka oli hyvä, siitä nautin enkä tietenkään kadu menemistä, sillä spontaanius on vaikeudestaan huolimatta (tai siitä johtuen) joskus timanttista. 

Sielu rutisee kuivuuttaan mutta onneksi aamulla sataa

Puhe rakastumisesta / rakastamisesta oli humalaista houretta, teinä en uskoisi. 

Heinäkuuksi vaihtuminen tuntuu kiirehdityltä, ja pelkään kesän vain kiihdyttävän vauhtiaan päivien mittaa. Ostin lopultakin junaliput pohjoiseen, ja vaikka toivon ettei täällä tapahtuisi mitään poissaollessani, olisi ehkä kuitenkin parempi jäädä paitsi kuin olla paikalla jos se johtaa epätoivottuihin ajatuskulkuihin ja käytökseen. Epätoivotut ajatukset ja epäterveet ihmissuhteet kuuluvat erityisalaani nykyään, ja olen siitä kovin ylpeä. 

Kun ei kulje ajatus tai henki

Välillä mun on vaikea olla, käyttäytyä niin kuin ihmisen pitäis. 

Välillä mun on vaikea ymmärtää mikä piirtää elämän rajat, mun rajat, mitä mä teen ja kuka mua ohjaa. Tuntuu etten mä itse ainakaan.

Vappuhumala ei pidä ja tehdyt päätökset on käytännössä roskaa. Ei voi päättää ettei ihastu toiseen. Ei ehkä rakastu. 

Musta tuntuu että tänä vuonna mä ehkä olin / olen rakastunut. 

Mä en halua piirtää rajojani mieheen joka ei kaipaa mua, tai mieheen ylipäätään tai toiseen ihmiseen. Pitää olla omat rajat, oma ihmisensä. Mut aika vitusti sattuu tajuta, ettei se toinen kaipaa. Kuka sitten. 

Tämä kirjoitus kertoo epäterveistä ihmissuhteistani

En kadu juhannustani; se oli pitkä, pehmeä ja loppua kohti kuumuutta hohkava. Elin tunnekuohujani, en täysin samoja kuin vuonna 2014, enkä itsehäpeäkseni asti — eräät sortuivat molempiin —, mutta olin silti tunteva ja hengittävä ja aika onnellinen. Juhannusyönä kokolta tultaessa noukin yhden kahdesta ruusupensaan laidalta ja istutin terassille juomaan vettä kuin lapsen. Toisenkin kanssa olin sivistynyt ja siitä tunnen ylpeyttä, vaikka välillä tapahtui pieniä lipsahduksia jotka heti melkein harmittivat, mutta hänelle lipsahduksia olivat olleet asiat jotka merkitsivät elämässäni vähän liikaa. En tiedä miten sellaisissa asioissa voi lipsua. Odotin monta päivää että tapahtuisi jotain mikä tuntuisi todelliselta, mutta mitään ei lopulta tapahtunut, ja se onkin parempi niin. Kaipaan tapahtumia vain koska kaipaan jotain muuta, ja tiedän kyllä ketä vaikken jostain syystä voi saada häntä tai ketään muutakaan. 

Miksihän omiaan on niin vaikea löytää ja pitää?

Tämä kirjoitus ei kerro epäterveistä ihmissuhteistani

Tää kuukausi on kulunut ihan kyselemättä. On ollut hyviä hetkiä huonoja hetkiä. Jokin aika sitten olisin voinut olla serotoniinista tyhjiin imetty möykky, onneton ja lopussa, mutten sitten kuitenkaan ollut vaikka ajatus kulkikin heikosti.  Oon levännyt melkein huomaamatta, vaikka edellisten kurssien jälkeen tuli uusia, ja tentitkin on vielä tekemättä. Tähän aikaan vuodesta ei jaksa kantaa huonoa omaatuntoa. 

Huomenna kai sataa, mutta juhannusaaton juhlintaa ei voi lykätä niinkuin monia muita juhlia voi.  Lähden maalle kuten kaksi, kolmekin vuotta sitten. Kaks vuotta sitten kuvittelin olevani jonkinlainen asiantuntija.  Enää en ole varma kenenkään luonteenpiirteistä, vuosissa on ollut opetuksia ja ihmiset kai haavoittuneempia kuin mä oon osannut ajatella. Joka tapauksessa on hyvä päästä kaupunkia karkuun, viime vuodesta muistan turhautumisen ja lopulta myöhään illalla esiin hiipineen humalan. Ehkä on hyvä ettei siitä kokemuksesta ole muistutuksena kirjoituksia. Säälikin kyllä tavallaan, kun omissa typeryyksissään on niin hauska kylpeä. 

En tiedä ketä on paikalla, mutta tavallaan pelkään kahta (2) mahdollista.  

Voimatta pahoin ja tekemättä mitään

Eilen illalla tukahduin kuumuuteen syntymäpäiväkutsuilla ja myöhemmin kumosin viiniä kurkkuuni Koffin puistossa ja meren äärellä. Piti tulla kotiin tunteja aiemmin mutta lopulta neljältä vasta. Yöbussi oli puoliksi tyhjä ja humala vähän tunkkainen. 

Oikeasti oon juonut viime viikkoina paljon vähemmän kuin niitä edeltävinä. Tänään nauroin kaksivuotiaan sukulaistyttöni kanssa kun se kutitti mun varpaita. Lapset on pieniä psykopaatteja, mut ehkä ihan hyvällä.

Yskittää; tää on toinen kevätflunssa, eikä se parane. Mun asunnossa on jo tukahduttavan kuuma jos parvekkeen oven sulkee yöksi tai avaa päivisin, ja noin kolmen päivän päästä tänne muuttaa toinen ihminen ja kesän ajan joku näkee miten kammottavalla tavalla elämääni elän. Ennen sitä voisin kai kuitenkin siivota.

(Jostain syystä joku on lukenut mun trikkikirjoitusta hämmentävän monta kertaa viimeisen kuukauden aikana. Se ei ole teksti jonka suhteen olisin tyytyväinen itseilmaisuuni, mutta niistä asioista oli kaiketi silloin puhuttava. Se on outo yhdistelmä tietoiskua ja sekoilua. Sellainen ei oikein sovi ja sen näkeminen blogin tilastoissa on jotenkin ärsyttävää. Ei oo mitenkään uutta että ärsyynnyn asioista joita olen joskus sanonut, tehnyt ja kirjoittanut.)

Vappuhumalan hyvät päätökset on pitäneet enemmän tai ehkä vähemmän, mut minkä ajatuksilleen voi. Mä en voi mitään.

Tekohengityksestä ei pitkään elä, mutta elää

Tein kurssini loppuun tänään.

Toisen tiedekunnan luennoitsija kehui häpeämiäni osasuorituksia poikkeuksellisen ansiokkaiksi. Poikkeuksellisen. Ansiokkaiksi.

Vähän naurattaa olla parhaimmillaan aina kun luulee olevansa surkeimmillaan. Mutta onpahan ohi.

Kesä tulee ja saa mut nukkumaan huonosti, vaikka odotan ja rakastan sitä. Ensimmäinen avoimen kurssi alkaa huomenna, sitä en rakasta (tai odota). Toisaalta mitä pikemmin kesäkurssit alkaa, sitä pikemmin ne myös loppuu ja tulee juhannus ja heinäkuu. Pohjoinen joskus silloin.

Join perjantaina ehkä litran gin tonicia jonkun muun laskuun ja hiivin sitten kotiin. Jääkiekko ei kiinnosta mua, mutta ilta oli ihan hyvä. Puhuin paljon ja haukuin ihmistä jota en juuri tunne enkä halua tuntea, mutta jonka tiedän jo valmiiksi idiootiksi. Se on aika kiittämätön tapa elää. Niin on kai idiotismikin, ja ainakin olin rehellinen.

Vapun jälkeen oon voinut paremmin, kirjoittelin kai silloin hyviä päätöksiä tietokoneeni muistikirjaan. Toissayönä hullut ajatukset palasi hetkeksi ja se oli melkein ekstaattista, vaikka ei pitäisi ajatella niitä. En oo varma miten ne suljetaan ulos.

Kun silmät tuskin avautuvat

Vappu oli pitkä ja viinanhuuruinen. 

Luulen että poden allergiaa tai sitten olen vain sairas, ehkä molempia. 

Kevään viimeinen kurssi roikkuu vielä kiinni nilkoissa, mutta olen ollut aika hyvä potkimaan sitä kauemmas. Pitäisi oikeasti tarttua, kirjoittaa työt ja päästä hyvällä omatunnolla viettämään parin viikon lomaani, mutten saa tehtyä asioitani ajoissa.

Vappuyönä päätin lopettaa asioihin takertumisen. Ajattelin että ehkä tosiaan olen ihmisenä sellainen, että voin olla vain oma itseni ja se on parempaa kuin että yrittäisin jotain muuta. Ainakin se on varmaan vähemmän väsyttävää. 

Jos pääsisin eroon tästä päänsärystä ja kaikesta limasta voisi olo varmaan olla onnellinenkin, tai ainakin helpottunut. Näiden olojen kanssa ajatteleminen on hankalampaa, niin kuin hengittäminenkin. 

Ja selkärankani on edelleen nestettä

Juttu on niin, ettei mun elämässä ole oikeastaan mitään vikaa. 

Appro sekoitti, selvitti ja sitten sekoitti taas. Kesän, ajatukset, kaiken miltä musta tuntuu ja miltä ei tunnu. Sylissä oleminen tuntui niin hyvältä että melkein itketti. 

Kaksi vuotta sitten olin säälittävän tuskainen, ja vaikka muistan ne tunteet hyvin selkeästi, on hankala tunnistaa tapaa jolla olen ilmaissut itseäni. Taidan ilmaista itseäni hyvin samalla tavalla edelleen; ehkä näen eroja siellä missä niitä ei ole. 

En osaa olla hiljaa silloin kun pitäisi, en osaa odottaa ja antaa ihmisille tilaa, enkä osaa ottaa tilaa itselleni vaikka sitä haluaisin ja tarvitsisin. Sanoin (kirjoitin) eilen asioita joita kaduin koko yön. Mulla on harvoin morkkis, mutta nykyään yhä useammin. 

Miks tunteminen sattuu näin saataanasti? Olin epätoivoinen kun en tuntenut mitään ja nyt olen kun tunnen. Vielä kolme kokonaista päivää selvänä. Kolme päivää. 

Kiitos lisää

Avoimen yliopiston kesäopintojen selaaminen on raskasta. On raskasta että kesällä pitää maksaa vuokraa ja laskuja, ostaa ruokaa ja opiskella jotta olisi rahaa tehdä näin. Haluisin vaan nukkuu, olla, elää, nauttia siitä ettei tarvii tehdä mitään. Jostain syystä elämä ei enää koskaan oo sellasta. 

Pelottaa kesä ja pelottaa tukien väistämätön loppuminen, se että joskus on valmistuttava ja alettava elää niinkuin aikuiset.

(Pelottaa että joku jonka tunnen joskus lukee näitä ja näkee kaiken läpi)

Tänään meen Hesarin approlle ja juon itsestäni sosiaalisen ja mukavan ja yritän olla itkemättä kenenkään nähden. En luota mahdollisuuksiin jälkimmäisen suhteen kovin vakaasti, mutta kai on yritettävä kuitenkin ettei olis ihan niin säälittävä. 

Kelannu et pitäs alkaa narkkaa

Mut seki vaatis omistautumista enkä eti nyt mitää vakavaa

(paperi t - mainstream-solo)

Naurattaa ja sitten ei naurata

Vuosi sitten helmikuussa sanoin etten osaa kirjoittaa nyt. Sitten osasin sanoa jotain muutaman kerran maaliskuussa ja sitten en taas huhtikuussa toukokuussa kesäkuussa heinäkuussa elokuussa syyskuussa lokakuussa marraskuussa joulukuussa tammikuussa helmikuussa maaliskuussa. Ja nyt on huhtikuu. Kirjoittaminen (mikään kirjoittaminen) ei oo ollut helppoa tosi pitkään aikaan. Ehkä se on aina ollut näin vitun vaikeeta enkä oo vaan huomannut koska oon ollut jotenkin nyrjähtänyt päästäni. 

Mä itken nykyään tosi paljon, enkä oikein tiedä miksi. Ennen itketti ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, ja nyt kolme kertaa viikossa. Keskiviikkona itkin namun röökiterassilla, ja ehkä namussa oleminen itsessään on riittävä syy itkemiseen, mutta se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa miksi.  Lähdin aika pian tän nolon tapahtuman jälkeen kotiin ja näin yöbussissa heijastuksen vettyneestä naamastani ja mietin vaan että ei helvetti mitä mä teen. Olin tosi kännissä ja jotenkin ihan rikki maailman typerimmistä asioista.

Naurattaa että vuosi sitten tammikuussa Olli kysyi miten räkäkännit on mulle aina niin lämpimiä kokemuksia. 

Enää ne ei ilmeisesti oo. Tai. Olin keskiviikkona iloinen ja huoleton kunnes en enää ollut ja sitten kaikki oli taas hetken ihan kamalaa. Oon kai vaan aika väsynyt ja elämä ja ihmiset tuntuu helposti pettymyksiltä. Tuntuu myös että vietän kaiken aikani kirjastossa mutten silti saa mitään aikaan ja kun tuun kotiin en saa senkään vertaa. Sitten loput ajasta oon joko kännissä tai katon netflixiä, enkä tiiä kumpi on pahempaa. Juon itteeni mukavaksi koska tuntuu etten muuten osaa mitään ja että ihmiset salaa vihaa mua vaikka ei ne kai kuulemma vihaa. En tiiä miksi ajattelen näitä asioita ja miks itteään on niin vaikea arvostaa. 

Mun ei pitänyt kirjoittaa tänne koska on typerää kirjoittaa jonnekin vuoden välein ja leikkiä että ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten meinasin kirjoittaa vielä jonnekin typerämpään paikkaan ja totesin että tää on ehkä kuitenkin parempi. 

Hävetti keskiviikkona itkeä ja nyt hävettää kirjoittaa tätä. 

Toivottavasti teistä tuntuu että elämässä on järkeä, koska musta aika usein tuntuu ettei siinä oo vaikka miten päin kattois. Mietin että oon ehkä selvänä ja yksin tän viikonlopun, ei tuu ainakaan itkettyä ja avauduttua kellekään, ja ens viikolla on vaikka kuinka monta tilaisuutta itsensä häpäisyyn. 

Kun avaruus kaareutuu

Kun istut luennolla ja nautit kuuntelemisesta.

Kun kirjoitat tunteja asioista joista et oikeastaan tiedä mitään.

Kun käyt kaljalla ystävien kanssa ja tunnet olosi metrossa kokonaiseksi ja rikkinäiseksi samaan aikaan.

Kun toteat että on hyvä olla yhdessä ja on hyvä olla erikseen.

Kun tiedät, että taipumuksesi melankoliaan on kaiketi osittain itsepetosta ja vain osittain todellista.

Kun laitat nuoruutesi lempibändin levyt soimaan ensimmäistä kertaa vuosiin.

Kun saat niistä edelleen kylmiä väreitä ja melkein seksuaalista mielihyvää.

Kun olet kokonaisempi ja rikkinäisempi kuin silloin. 

Ja silti tekee mieli maata valveilla ja ajatella ihmisiä joita tunsi joskus ja ei tuntenut ja voisi tuntea 

Ja sitä kuka oli ja on ja voisi olla.

Elämäni eläimet

Olen Belgiassa. Täällä paistaa aurinko ja talot ovat aika mielettömiä ja kaupungin keskellä kulkee joki. Tuntuu että eilen lentelin koko päivän ympäriinsä, ensin olin menossa Tukholmaan, mutta lähdinkin Kööpenhaminaan. Sieltä tulin Brysseliin. En siis oikeasti lentänyt edes kovin paljoa, mutta olin puoli päivää lentokentillä tai koneissa, ja sain siitä päänsäryn. Olen jotenkin herkistynyt valolle ja hajuille, toisinaan näkökenttäni laidat väreilevät. En tiedä olenko saamassa migreenin. Se olisi kummallista, koska yleensä migreeni puhkeaa lapsille tai varhaisnuoruudessa. En käsittääkseni ole enää kumpaakaan. Junassa matkalla Brysselin lentokentältä Gentiin otin särkylääkettä ja luin IMAGEsta jutun Miki Liukkosesta, eikä se oikeastaan ollut juttu hänestä vaan hänen itsensä kirjoittama selostus siitä, miten typerää on soittaa rockbändissä. Se oli täysin sietämätöntä. Luin sen kuitenkin alusta loppuun, jotta voisin edes hyvällä omallatunnolla sanoa sen olleen sietämätöntä. Ihan sama, en oikeasti välitä Liukkosesta. Aion mennä tänään ulos ja nähdä kaupunkia. Ensin keitän teetä. Ja nousen tästä sohvalta. 

Ruodoista

En oikein osaa kirjoittaa juuri nyt, vaikken ole erityisen kiireinen. En myöskään oikein jaksa lukea kenenkään muun kirjoituksia, mutta toivottavasti hengitätte edelleen ja voitte hyvin. 

(Toivon että ainakin kultakalasi voi hyvin, vaikka sinä et voikaan)

Täytän pian (ja pian) 22, enkä tiedä olenko muuttunut juurikaan siitä kun täytin vuosia viimeksi. Elämäni on ainakin hieman toisenlainen, joskin aikalailla hämmentävä ja toisaalta ennalta-arvattava edelleen. En uskalla tai halua lukea puheitani viime vuodelta näiltä ajoilta. 

Tai siis. 

Eihän niitä ole vielä, aloitin kirjoittamisen kai maaliskuussa. Kirjoitin ainakin syntymäpäivästäni silloin. 

Hyönteiset ihoni alla

Vuosi vaihtui Oulussa.
Olin niin humalassa että hädintuskin muistan mitä tein.
En muista mitä puhuin.
Ilmeisesti mulla oli tosi hauskaa.
Baarimikko yritti huijata multa 30 euroa ja se oli ihan naurettavaa ja vihastuttavaa.
L talutti mut pilkun jälkeen kotiin, ohikulkeva mies antoi meille ranskalaisensa koska oltiin niin kovaäänisiä ja anovia melkein huomaamatta, perillä istuin pojan kanssa sohvalla ja puhuin puhuin puhuin.
Tein juttuja ja menin nukkumaan kello yhdeksältä aamulla ja kun heräsin voin tosi pahoin.
Voin oikeastaan pahoin koko päivän ja käperryin sohvalle ja yön saapuessa menin taas sänkyyn ja nukuin.
Tänään istuin 5 tuntia bussissa ja nyt olen taas kotona.
Viikon päästä palaan Helsinkiin.
Elämä on just nyt aika kivaa. 

Miksi ja miksi ei

Selvin päin jo kohta kaksi viikkoa, tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Muistan etäisesti että jossain vaiheessa olin joka ilta kaljalla tai muuten pyrkimässä kohti humalaa tai muuta päihtymystä.

Selvin päin ei tietenkään ole yhtä kuin tipaton, sehän nyt olisi silkkaa hulluutta.

YTHS lähetti minulle kyselyn terveydentilastani ja aikoi olla yhteyksissä. Tämä on ilmeisesti standarditoimenpide jokaisen fuksin kohdalla. Mainitsin ensimmäistä kertaa trikotillomaniani. Mainitsin myös muut (ilmeisesti neurologiset) ongelmani. En ole varma pelkäänkö enemmän että minuun otetaan yhteyttä vai ei. En tiedä haluaisinko puhua tästä. Haluaisinko diagnooseja.

Oli tarkoitus mennä lääkäriin silloin kun muutin Helsinkiin. Oli tarkoitus käsitellä näitä asioita silloin. Siitä on nyt 5 ja puoli vuotta. Selvästi minussa (aivoissani) on jotain vikaa. Trikotillomania oli melko helppo diagnosoida itse heti kun aiheeseen oli tutustunut vähääkään, mutta muuten olen aika pitkälti pimennossa. En tiedä mistä vikani kumpuavat. Ehkä olisi hyvä tietää. Taidan toivoa että joku on yhteydessä ja esittää kysymykset. 

Sataisi maahan ja sataisi ajatuksiin

Olen nyt kotona. Täällä on lunta ja valoa joka muuttuu nopeasti pimeydeksi. Täällä on ihan hyvä olla siitäkin huolimatta että isäni kommentoi heti ensitöikseen ulkonäköäni ja hetken tuntui kovin haavoittuvaiselta. Jälkikäteen suututti etten sanonut vastaan, mumisin vain ja häpesin itseäni niinkuin aina. Huomaan ikävöiväni ihmistä jonka ajattelemisesta ajattelin jo päässeeni yli (ja huomaan miettiväni epätoivoiseen sävyyn miksi hän tai kukaan ikinä haluaisi olla kanssani kun olen niin vastenmielinen). En siis ilmeisesti päässytkään yli, en hänestä enkä ajatuksistani, mutta se ei ole järin yllättävää, koska olen huono ylitse pääsemisessä. Muistelin ja kaipasin sitä yhtä tyttöäkin vuosikaudet, vaikka pohjimmiltaan syy oli omani.

Lauantaina maailma oli hetken upea ja värisevä ja pyörteilevä ja toivoin että se olisi jäänyt sellaiseksi, että voisin aina tuntea oloni niin hyväksi itseni kanssa kuin silloin. Yöhön taituttaessa olin taas flunssainen ja tunnuin väärältä, mutta jälkimaku oli kuitenkin makeahko. Elämäni on nyt aivan erilaista ja kuitenkin hyvin samanlaista kuin vuosi sitten, onnistun ilmeisesti edelleen unohtumaan vuorokausiksi asuntooni ja täälläkin ollessani toivon salaa että isäni työskentelisi yhtä pitkään kuin äitini ja saisin olla enemmän itsekseni. Onnenhetkiä on sentään enemmän, vaikka voisi niitä olla lisääkin. Ihmiseni ovat vaihtuneet ja kasvaneet erilleen ja yhteen, mietin miten olen itse muuttunut. 

Albatrossilauluja

Olinpa viimeksi dramaattinen. Olen huono olemaan tekemättä asioita joita olen luvannute tehdä. Menen aina lopulta suihkuun ja luennolle ja ihmisiä näkemään ja kaikkea vaikka tahtoisin vain vajota itseeni.
Nyt en halua, vajota siis. Vaikka olen taas kipeytynyt. Se on uskomatonta, ei ole mitään järkeä siinä että joku ihminen on kaiken aikaa flunssainen ja ällöttävä. Se on aika epäreilua. 

Odotan vieraita. Sanoin etten jaksa siivota asuntoani mutta siivosin kuitenkin vähän. Pesin kolme koneellista pyykkiä ja tiskit ja siirsin suurimman osan romuistani syrjään niin että täällä mahtuu nyt taaas olemaan.
(Pöly sai jäädä paikalleen.)

Tenttini ovat menneet hyvin huonosti ja ihan hyvin. Maanantai tulee varmasti olemaan kerrassaan kammottava iltaansa asti mutta sitten helpottanee ja tiistaina olen jo muualla. Se on mukavaa. Menen vuoden vaihteeksi Ouluun. Sitä ennen aion vain rapsutella koiriani ja juoda teetä ja syödä pullaa. Jep. Ehkä luen läpällä kirjan tai katson elokuvan tai puhun jonkun kanssa.

Nyt menen kuivaamaan silmäni ja avaan oven. 

On päiviä ja on päiviä

Jonain aamuna jään vaan sänkyyn enkä mee ulos enkä nää ketään ja voisko edes vaikka sataa sitä lunta että maailma lakkais olemasta näin saatanan harmaa ja oksettava ja väsyttävä

välillä on ihania päiviä ja välillä on hyviä ja välillä siedettäviä ja sitten on tällasia kun olis vaan parempi pyöriä takasin peittojen ja tyynyjen sekaan ja jättää pimennysverhot ikkunaan ja makuuhuoneen ovi kiinni eikä edes vilkaista ulos tai puhelimeen tai mennä suihkuun tai tehdä mitään ylipäätään

Kur-rur-

sur-rur-vur-rur-hur-rur

niin

ihoni kiristyy ja kuoriutuu ja halkeaa

kuin kuivunut satsuma

jota lyödään lihanuijalla


se muuten sattuu

Ps.

On hyvin todennäköistä että Kolumbus Barcelonassa oli niin demoninen koska pelkään myös nostureita. Nosturit ovat kammottavia. Oikeastaan vain satamanosturit. Lauantaina ne olivat siedettäviä, koska ihmiset pitivät minusta kiinni ja maailma tuntui olevan oikealla tavalla paikallaan.
Ei ole oikein että jokin kurkottaa sillä tavalla alas korkeuksista. Jos jumala laskisi taivaasta kätensä en voisi tarttua siihen. Siinä on jotain mätää. Kurkottamisessa, ei välttämättä kädessä. Kaiken yllä riippumisessa. Satamanosturit ovat kuin hämähäkkien jalkoja.

Olen jaffakeksi ja murenen ilmassa

Olisi varmaan rankkaa olla todella sairas ja kaiken aikaa kovissa kivuissa. En varmaan kestäisi sellaista. Pääni on melkein hajonnut viimeisen kahden viikon aikana kun olen herännyt öisin siihen että kurkkuni ja korvani ovat tulessa. Itkin vähän Porthaniassa ennen luentoa. Tänään tuntui jo aika hyvältä, olen syönyt ystäviäni antibiootteja riemulla. Biletin vähän sohvalla musiikin tahtiin josta en oikeastaan pidä. Lidlillä on todella omituinen urheiluvaatemainos jonka taustalla soi kummaa teknoa ja olen huomannut että se jotenkin sairaasti sytyttää mielenkiintoni. Nämä ovat nyt niitä pelottavia haittavaikutuksia. 

Ihmiset sanovat että olen "makee muija" tai jotain sellaista. Se on hauskaa. Olen tuntenut oloni aika hyväksi viime aikoina, siihen on luultavasti useita syitä. Olisi varmaan vähemmän mieltäylentävää jos minut muistettaisiin vaikka "sinä ärsyttävänä lutkana" tai muuna vastaavana. En tiedä miksi kukaan pitäisi minua lutkana, ärsyttävänä varmasti välillä. Vaikka olen kyllä aika hyvä tyyppi oikeasti. Kannattaisi tuntea minut.

Lauantai jota viimeksi odotin oli hieno ja levoton ja tuntui hyvältä. Silloin ei edes sattunut ja se oli parasta mitä voi pyytää. (Kun myöhemmin yöllä yökkäilin makasiinin parvekkeella ja katselin nostureita meriveden takana en tuntenut olevani ihan niin maailman katolla kuin aiemmin, mutta joskus on pudottava.) Seuraavana päivänä voin taas ihan hyvin ja katsoin ystäväni kanssa Koskemattomat ja itkin ja nauroin ja valuin sohvaltani ja söin jaffakeksejä.

Ja ostin viimein lentoliput kotiin! Mieletöntä. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta ja odotan lähtöä paljon. Ehkä menen Ouluunkin, olen luvannut mennä jo pitkään ja edellisestä visiitistä on yli kaksi vuotta, koska minun on mahdotonta saada tehtyä mitään ajoissa. Jos joskus lupaan nähdä teitä jossain toisessa kaupungissa (en tiedä miksi lupaisin, enhän edes tunne teitä) se luultavasti tapahtuu joskus 10 vuoden päästä.

Ja sohvalta

Olen maannut tässä koko viikonlopun.

Odotan että taas uusiutunut flunssani loppuu ja silmäni lakkaavat rähmimästä ja jäseneni särkemästä ja kasvatan jostain itselleni vastustuskyvyn. Eilen en mennyt töihin koska olin liian sairas tehdäkseni niin.  Huomenna menen luennolle tästä kaikesta huolimatta ja kirjoitan lisää reflektioita ja luen lisää artikkeleja. 

Odotan lauantaita ja odotan periodin loppua ja odotan suunnattomasti joulua ja sitä että voin lentää kotiin ja olla hetken aikaa ajattelematta opiskelua. Vaikka opiskelu on hyvä. Tuntuu hyvältä ajatella että tulen vielä oppimaan jotain ja tulen joksikin ja sitten voin tehdä jotain elämälläni. Mutta jostain syystä myös kodin ja pakkasen ja mökkisaunan ja kenkien alla rouskuvan lumen ajatteleminen tuntuu hyvältä. Lumi ei ole koskaan Helsingissä samanlaista, se on ärsyttävää ja tiellä ja sotkee liikenteen ja vaikeuttaa elämääni. Se on myös usein likaista. Kotona se on kirkasta ja valaisevaa ja puhdasta ja parasta silloin kun sitä on paljon. En koskaan pitänyt talvesta kun vielä asuin kotona, mutta vuosien aikana siitäkin on tullut erilaista. Nykyään ajatus Lapista ja talvesta tarkoittaa nimenomaan pimeää pihamaata tai järven rantaa ja kirkasta tähtitaivasta ja kuumaa saunaa, jossa puut paukahtelevat ja kaikki on romantisoitua ja autenttista. Se on omituista mutta ihanaa, eikä haittaa vaikkei se olisi koko totuus. Saatan viipyä koko lomani ajan. Se tarkoittaisi noin kuukautta. En ole viiteen vuoteen ollut poissa Helsingistä yli (hieman reilua) kahta viikkoa. En sen jälkeen kun muutin tänne. Kuukaudessa voisin tehdä muutakin, käydä ehkä Oulussa kuten olen sata kertaa luvannut. Kotoa se olisi helpompaa.

Odotan myös että lakkaan olemasta hullaantunut ihmisestä, koska hullaantuminen ei sovi minulle. Tai ehkä sopii. Se tekee minusta jotenkin onnellisen ja sekavan. Odotan että näkisin kyseistä ihmistä taas, vaikka sanon hänen seurassaan tyhmiä asioita. Ystäväni sanoi, että olen kaiketi ihastunut koko siihen tunteeseen joka syntyy uusien ihmisten tapaamisesta. Se on ehkä totta ja ehkä se vain kulminoituu häneen, mutten ole läheskään yhtä innostunut muista ihmisistä. Vaikka olen löytänyt mukavia, sellaisia joka ovat enemmän kuin "ihan ok" vaikka niin heille sanoin alkuun. Pieni tauko tästä kaikesta, silloin jouluna, voi kuitenkin olla hyvä. Ehkä asiat ovat siihen mennessä asettuneet eri tavalla, tai ehkä eivät, mutta pieni välimatka on lähes poikkeuksetta positiivinen asia.

Kuitenkin. Silmäni vuotavat ja kaipaan sänkyäni ja särkylääkkeitä. 

Matolta

Väitin joskus että olisi mahdotonta pitää taukoa tästä osasta, kolmannesta elämästäni. Olen mitä ilmeisimmin todistanut sen valheeksi. Se ei ole mahdotonta, se on ollut jopa helppoa.

Hiljaisuuteeni on syy: elämäni on kummallista ja jopa kiehtovaa nykyään. Sen eläminen vie aikaa. Kun olin onnettomampi oli kaikki päivät käytettäväksi kurjuuden märehtimiseen. Se oli hauskaa. Nyt olen kummallinen ja pörröinen ja poissa mukavuusalueiltani suurimman osan ajasta.

Olen käynyt tolkuttoman paljon elokuvissa koska Rakkautta&Anarkiaa. Olen juonut tajuttoman paljon kaljaa koska ihmiset ja yliopisto. En ole oppinut mitään. Heräsin ja kömmin ylös ystäväni lattialta ja olen niin väsynyt että tuntuu kuolemalta.

Mutta olen onnellisempi.

Puhun voittajista vaikka olen vain ihminen

Yliopistossa vaikeinta ei olekaan se, että pitää olla ihmisten kanssa. Olen ilmeisesti ihan hyvä olemaan ihmisten kanssa, he eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän miten vääristyneet ja typerät aivoni ovat ja miten vaikeaa on olla oikealla tavalla sosiaalinen. Yhtenä päivänä sain kyllä vähän palautetta siitä että viittasin seuralaisiini sanomalla että he ovat "ihan ok". Ilmeisesti se ei ollut heistä mikään mieletön kohteliaisuus, mutta itse yritän pysytellä mukavuusalueellani ja se oli kohteliaisuus yhtä kaikki. (Toisaalta myös pyristelen siitä irti, mukavuusalueestani, huomenna menen vapaaehtoisesti juhliin ja maanantaina olen ehkä kevyesti aktiivinen myös.)

Lauon ilmeisesti mielettömiä kohteliaisuuksia vain aamulla puoli viideltä seitinohuessa humalassa ja saunassa. Se ei haittaa.

Vaikeinta yliopistossa on se, että pitäisi oikeasti tehdä jotain. Se on pelottavaa. Olen kirjoittanut tänään reflektiota oppimastani vaikka oikeasti en ole oppinut mitään ja siksi siitä on vaikea kirjoittaa. Teksti ei kerro mistään, se on jotenkin tekotieteellisen ja -taiteellisen oloista sontaa. Toisaalta siltä tuntuvat myös artikkelit joita olen lukenut. Ikään kuin niissä ei sanottaisi mitään vaikka sanoja peräkkäin on tuhansia. Uskoakseni (toivoakseni) tästä tulee joskus helpompaa. On lohdullista että melkein kaikki muut tuntuvat olevan yhtä pihalla. Olen ollut tahtomattani hieman liian negatiivinen, lupasin itselleni etten olisi. Että leikkisin kiltisti enkä valittaisi kaiken aikaa jostain. Sitä pitää vielä vähän hienosäätää. Toistaiseksi vain yksi ihminen on huomannut etten ole aivan niin perillä asioista kuin tunnun olevan. Se oli kiusallista! Kerroin sitten hänelle että aion aktivoitua asioissa nyt tai kohta, mutta että olen toistaiseksi ulkona kaikesta. Hän varmaan ymmärsi.

Kirjoitin tämän jotta välttyisin reflektoimasta enää mitään tai lukemasta lisää artikkeleja. Se (ne) täytyy kuitenkin tehdä. Ehkä vien asiani sänkyyn, siellä keskittymiskyvyn herpaantuminen taittuu uneksi eikä tyhjän jauhamiseksi. Rauhaa.

Reitti taivaan halki

Yskä on tullut elämääni palatakseen aina uudelleen. Se on uuvuttavaa ja hieman kivuliasta ja äänekästä. Ja limaista. Muttei pääasia.

Eilen kävin pitkästä aikaa siirtelemässä vähän leipiä ja hedelmiä ja nousin sitten bussiin joka vei minut pois kaupungista ja jonnekin järven rannalle. Meitä oli monia ja joimme ja lauloimme ja saunoimme ja puhuimme. Jossain vaiheessa ihmiset hajaantuivat. Oli monia tunnelmia. Hetken aikaa olin hyvin tylsistynyt ja halusin vain niin kovasti nukkua (olin myös luontaisesti väsynyt herättyäni 4.30 töihin), mutta olen onnellinen etten nukkunut. Aamuyöllä neljän aikaan järvi oli tyyni, kaksi ihmistä nukkui patjoineen laiturilla ja tuijotimme linnunrataa ja tähtiä ja näimme satelliitteja. Se olisi voinut olla kohtaus elokuvasta mutta se oli elämää(ni). Saunassa sanoimme hyviä asioita toisistamme. Myös minä sanoin, enkä yleensä sano.

Menin lopulta nukkumaan. Rauhattomampien meteli porautui lattian läpi mutta siitä huolimatta oli hyvä levätä. Aamun harmauden jälkeen oli linja-auto ja aurinkoinen Helsinki ja sushia ja jotain mikä tuntui hyvältä ja oikealta.

Kerroin seuralaisilleni etten ole vuosiin ollut sillä tavalla onnellinen kuin nyt viime aikoina. He sanoivat että se on ihanaa kuulla. Olen ehkä tullut puhuneeksi liikaa liian pian, mutta ehkä en.

Tämä on kuitenkin ollut hyvä päivä ja on onni elää.

Ajattelu ylipäätään

Olen syönyt viime päivinä niin paljon sieniä että muutun varmaan pian itsekin sieneksi. Olisin varmaan suloinen sieni. Ehkä kasvattaisin viiksetkin. Näyttäisin luultavasti suunnilleen samalta kuin alla oleva tyyppi. En ehkä yhtä kirkassilmäiseltä ja kimmeltävältä tosin, mutta yhtä maukkaalta ja viiksekkäältä.

Olen uupunut ja ilmeisesti hyvin stressaantunut, vaikken ole aivan varma mistä. Tänään yliopiston avajaiskarnevaaleilla mietin miten ihmiset pystyvät toimimaan sellaisissa väkijoukoissa. Päärakennuksen kolmas kerros oli niin täynnä ihmisiä että pääsimme hädin tuskin liikkumaan ja se tuntui epämiellyttävältä ja pakahduttavalta. Hetken olin aika varma etten kohta enää saisi henkeä. En tiedä miksi menin sinne, en viipynyt pitkään ja toivon että olisin jäänyt aamulla nukkumaan. Vietin yöni juoden viiniä ja samppanjaa ja olutta kahden minulle hyvin tärkeän ihmisen kanssa ja aamulla olisi ollut mukavampaa vain jäädä siihen kuplaan.

Seuraavaksi luen vuonna 1996 kirjoitetun artikkelin arkiajattelusta ja tieteellisestä ajattelusta. Se kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja jännittävältä.