Miksi ja miksi ei

Selvin päin jo kohta kaksi viikkoa, tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Muistan etäisesti että jossain vaiheessa olin joka ilta kaljalla tai muuten pyrkimässä kohti humalaa tai muuta päihtymystä.

Selvin päin ei tietenkään ole yhtä kuin tipaton, sehän nyt olisi silkkaa hulluutta.

YTHS lähetti minulle kyselyn terveydentilastani ja aikoi olla yhteyksissä. Tämä on ilmeisesti standarditoimenpide jokaisen fuksin kohdalla. Mainitsin ensimmäistä kertaa trikotillomaniani. Mainitsin myös muut (ilmeisesti neurologiset) ongelmani. En ole varma pelkäänkö enemmän että minuun otetaan yhteyttä vai ei. En tiedä haluaisinko puhua tästä. Haluaisinko diagnooseja.

Oli tarkoitus mennä lääkäriin silloin kun muutin Helsinkiin. Oli tarkoitus käsitellä näitä asioita silloin. Siitä on nyt 5 ja puoli vuotta. Selvästi minussa (aivoissani) on jotain vikaa. Trikotillomania oli melko helppo diagnosoida itse heti kun aiheeseen oli tutustunut vähääkään, mutta muuten olen aika pitkälti pimennossa. En tiedä mistä vikani kumpuavat. Ehkä olisi hyvä tietää. Taidan toivoa että joku on yhteydessä ja esittää kysymykset. 

Sataisi maahan ja sataisi ajatuksiin

Olen nyt kotona. Täällä on lunta ja valoa joka muuttuu nopeasti pimeydeksi. Täällä on ihan hyvä olla siitäkin huolimatta että isäni kommentoi heti ensitöikseen ulkonäköäni ja hetken tuntui kovin haavoittuvaiselta. Jälkikäteen suututti etten sanonut vastaan, mumisin vain ja häpesin itseäni niinkuin aina. Huomaan ikävöiväni ihmistä jonka ajattelemisesta ajattelin jo päässeeni yli (ja huomaan miettiväni epätoivoiseen sävyyn miksi hän tai kukaan ikinä haluaisi olla kanssani kun olen niin vastenmielinen). En siis ilmeisesti päässytkään yli, en hänestä enkä ajatuksistani, mutta se ei ole järin yllättävää, koska olen huono ylitse pääsemisessä. Muistelin ja kaipasin sitä yhtä tyttöäkin vuosikaudet, vaikka pohjimmiltaan syy oli omani.

Lauantaina maailma oli hetken upea ja värisevä ja pyörteilevä ja toivoin että se olisi jäänyt sellaiseksi, että voisin aina tuntea oloni niin hyväksi itseni kanssa kuin silloin. Yöhön taituttaessa olin taas flunssainen ja tunnuin väärältä, mutta jälkimaku oli kuitenkin makeahko. Elämäni on nyt aivan erilaista ja kuitenkin hyvin samanlaista kuin vuosi sitten, onnistun ilmeisesti edelleen unohtumaan vuorokausiksi asuntooni ja täälläkin ollessani toivon salaa että isäni työskentelisi yhtä pitkään kuin äitini ja saisin olla enemmän itsekseni. Onnenhetkiä on sentään enemmän, vaikka voisi niitä olla lisääkin. Ihmiseni ovat vaihtuneet ja kasvaneet erilleen ja yhteen, mietin miten olen itse muuttunut. 

Albatrossilauluja

Olinpa viimeksi dramaattinen. Olen huono olemaan tekemättä asioita joita olen luvannute tehdä. Menen aina lopulta suihkuun ja luennolle ja ihmisiä näkemään ja kaikkea vaikka tahtoisin vain vajota itseeni.
Nyt en halua, vajota siis. Vaikka olen taas kipeytynyt. Se on uskomatonta, ei ole mitään järkeä siinä että joku ihminen on kaiken aikaa flunssainen ja ällöttävä. Se on aika epäreilua. 

Odotan vieraita. Sanoin etten jaksa siivota asuntoani mutta siivosin kuitenkin vähän. Pesin kolme koneellista pyykkiä ja tiskit ja siirsin suurimman osan romuistani syrjään niin että täällä mahtuu nyt taaas olemaan.
(Pöly sai jäädä paikalleen.)

Tenttini ovat menneet hyvin huonosti ja ihan hyvin. Maanantai tulee varmasti olemaan kerrassaan kammottava iltaansa asti mutta sitten helpottanee ja tiistaina olen jo muualla. Se on mukavaa. Menen vuoden vaihteeksi Ouluun. Sitä ennen aion vain rapsutella koiriani ja juoda teetä ja syödä pullaa. Jep. Ehkä luen läpällä kirjan tai katson elokuvan tai puhun jonkun kanssa.

Nyt menen kuivaamaan silmäni ja avaan oven. 

On päiviä ja on päiviä

Jonain aamuna jään vaan sänkyyn enkä mee ulos enkä nää ketään ja voisko edes vaikka sataa sitä lunta että maailma lakkais olemasta näin saatanan harmaa ja oksettava ja väsyttävä

välillä on ihania päiviä ja välillä on hyviä ja välillä siedettäviä ja sitten on tällasia kun olis vaan parempi pyöriä takasin peittojen ja tyynyjen sekaan ja jättää pimennysverhot ikkunaan ja makuuhuoneen ovi kiinni eikä edes vilkaista ulos tai puhelimeen tai mennä suihkuun tai tehdä mitään ylipäätään

Kur-rur-

sur-rur-vur-rur-hur-rur

niin

ihoni kiristyy ja kuoriutuu ja halkeaa

kuin kuivunut satsuma

jota lyödään lihanuijalla


se muuten sattuu

Ps.

On hyvin todennäköistä että Kolumbus Barcelonassa oli niin demoninen koska pelkään myös nostureita. Nosturit ovat kammottavia. Oikeastaan vain satamanosturit. Lauantaina ne olivat siedettäviä, koska ihmiset pitivät minusta kiinni ja maailma tuntui olevan oikealla tavalla paikallaan.
Ei ole oikein että jokin kurkottaa sillä tavalla alas korkeuksista. Jos jumala laskisi taivaasta kätensä en voisi tarttua siihen. Siinä on jotain mätää. Kurkottamisessa, ei välttämättä kädessä. Kaiken yllä riippumisessa. Satamanosturit ovat kuin hämähäkkien jalkoja.

Olen jaffakeksi ja murenen ilmassa

Olisi varmaan rankkaa olla todella sairas ja kaiken aikaa kovissa kivuissa. En varmaan kestäisi sellaista. Pääni on melkein hajonnut viimeisen kahden viikon aikana kun olen herännyt öisin siihen että kurkkuni ja korvani ovat tulessa. Itkin vähän Porthaniassa ennen luentoa. Tänään tuntui jo aika hyvältä, olen syönyt ystäviäni antibiootteja riemulla. Biletin vähän sohvalla musiikin tahtiin josta en oikeastaan pidä. Lidlillä on todella omituinen urheiluvaatemainos jonka taustalla soi kummaa teknoa ja olen huomannut että se jotenkin sairaasti sytyttää mielenkiintoni. Nämä ovat nyt niitä pelottavia haittavaikutuksia. 

Ihmiset sanovat että olen "makee muija" tai jotain sellaista. Se on hauskaa. Olen tuntenut oloni aika hyväksi viime aikoina, siihen on luultavasti useita syitä. Olisi varmaan vähemmän mieltäylentävää jos minut muistettaisiin vaikka "sinä ärsyttävänä lutkana" tai muuna vastaavana. En tiedä miksi kukaan pitäisi minua lutkana, ärsyttävänä varmasti välillä. Vaikka olen kyllä aika hyvä tyyppi oikeasti. Kannattaisi tuntea minut.

Lauantai jota viimeksi odotin oli hieno ja levoton ja tuntui hyvältä. Silloin ei edes sattunut ja se oli parasta mitä voi pyytää. (Kun myöhemmin yöllä yökkäilin makasiinin parvekkeella ja katselin nostureita meriveden takana en tuntenut olevani ihan niin maailman katolla kuin aiemmin, mutta joskus on pudottava.) Seuraavana päivänä voin taas ihan hyvin ja katsoin ystäväni kanssa Koskemattomat ja itkin ja nauroin ja valuin sohvaltani ja söin jaffakeksejä.

Ja ostin viimein lentoliput kotiin! Mieletöntä. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta ja odotan lähtöä paljon. Ehkä menen Ouluunkin, olen luvannut mennä jo pitkään ja edellisestä visiitistä on yli kaksi vuotta, koska minun on mahdotonta saada tehtyä mitään ajoissa. Jos joskus lupaan nähdä teitä jossain toisessa kaupungissa (en tiedä miksi lupaisin, enhän edes tunne teitä) se luultavasti tapahtuu joskus 10 vuoden päästä.

Ja sohvalta

Olen maannut tässä koko viikonlopun.

Odotan että taas uusiutunut flunssani loppuu ja silmäni lakkaavat rähmimästä ja jäseneni särkemästä ja kasvatan jostain itselleni vastustuskyvyn. Eilen en mennyt töihin koska olin liian sairas tehdäkseni niin.  Huomenna menen luennolle tästä kaikesta huolimatta ja kirjoitan lisää reflektioita ja luen lisää artikkeleja. 

Odotan lauantaita ja odotan periodin loppua ja odotan suunnattomasti joulua ja sitä että voin lentää kotiin ja olla hetken aikaa ajattelematta opiskelua. Vaikka opiskelu on hyvä. Tuntuu hyvältä ajatella että tulen vielä oppimaan jotain ja tulen joksikin ja sitten voin tehdä jotain elämälläni. Mutta jostain syystä myös kodin ja pakkasen ja mökkisaunan ja kenkien alla rouskuvan lumen ajatteleminen tuntuu hyvältä. Lumi ei ole koskaan Helsingissä samanlaista, se on ärsyttävää ja tiellä ja sotkee liikenteen ja vaikeuttaa elämääni. Se on myös usein likaista. Kotona se on kirkasta ja valaisevaa ja puhdasta ja parasta silloin kun sitä on paljon. En koskaan pitänyt talvesta kun vielä asuin kotona, mutta vuosien aikana siitäkin on tullut erilaista. Nykyään ajatus Lapista ja talvesta tarkoittaa nimenomaan pimeää pihamaata tai järven rantaa ja kirkasta tähtitaivasta ja kuumaa saunaa, jossa puut paukahtelevat ja kaikki on romantisoitua ja autenttista. Se on omituista mutta ihanaa, eikä haittaa vaikkei se olisi koko totuus. Saatan viipyä koko lomani ajan. Se tarkoittaisi noin kuukautta. En ole viiteen vuoteen ollut poissa Helsingistä yli (hieman reilua) kahta viikkoa. En sen jälkeen kun muutin tänne. Kuukaudessa voisin tehdä muutakin, käydä ehkä Oulussa kuten olen sata kertaa luvannut. Kotoa se olisi helpompaa.

Odotan myös että lakkaan olemasta hullaantunut ihmisestä, koska hullaantuminen ei sovi minulle. Tai ehkä sopii. Se tekee minusta jotenkin onnellisen ja sekavan. Odotan että näkisin kyseistä ihmistä taas, vaikka sanon hänen seurassaan tyhmiä asioita. Ystäväni sanoi, että olen kaiketi ihastunut koko siihen tunteeseen joka syntyy uusien ihmisten tapaamisesta. Se on ehkä totta ja ehkä se vain kulminoituu häneen, mutten ole läheskään yhtä innostunut muista ihmisistä. Vaikka olen löytänyt mukavia, sellaisia joka ovat enemmän kuin "ihan ok" vaikka niin heille sanoin alkuun. Pieni tauko tästä kaikesta, silloin jouluna, voi kuitenkin olla hyvä. Ehkä asiat ovat siihen mennessä asettuneet eri tavalla, tai ehkä eivät, mutta pieni välimatka on lähes poikkeuksetta positiivinen asia.

Kuitenkin. Silmäni vuotavat ja kaipaan sänkyäni ja särkylääkkeitä. 

Matolta

Väitin joskus että olisi mahdotonta pitää taukoa tästä osasta, kolmannesta elämästäni. Olen mitä ilmeisimmin todistanut sen valheeksi. Se ei ole mahdotonta, se on ollut jopa helppoa.

Hiljaisuuteeni on syy: elämäni on kummallista ja jopa kiehtovaa nykyään. Sen eläminen vie aikaa. Kun olin onnettomampi oli kaikki päivät käytettäväksi kurjuuden märehtimiseen. Se oli hauskaa. Nyt olen kummallinen ja pörröinen ja poissa mukavuusalueiltani suurimman osan ajasta.

Olen käynyt tolkuttoman paljon elokuvissa koska Rakkautta&Anarkiaa. Olen juonut tajuttoman paljon kaljaa koska ihmiset ja yliopisto. En ole oppinut mitään. Heräsin ja kömmin ylös ystäväni lattialta ja olen niin väsynyt että tuntuu kuolemalta.

Mutta olen onnellisempi.

Puhun voittajista vaikka olen vain ihminen

Yliopistossa vaikeinta ei olekaan se, että pitää olla ihmisten kanssa. Olen ilmeisesti ihan hyvä olemaan ihmisten kanssa, he eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän miten vääristyneet ja typerät aivoni ovat ja miten vaikeaa on olla oikealla tavalla sosiaalinen. Yhtenä päivänä sain kyllä vähän palautetta siitä että viittasin seuralaisiini sanomalla että he ovat "ihan ok". Ilmeisesti se ei ollut heistä mikään mieletön kohteliaisuus, mutta itse yritän pysytellä mukavuusalueellani ja se oli kohteliaisuus yhtä kaikki. (Toisaalta myös pyristelen siitä irti, mukavuusalueestani, huomenna menen vapaaehtoisesti juhliin ja maanantaina olen ehkä kevyesti aktiivinen myös.)

Lauon ilmeisesti mielettömiä kohteliaisuuksia vain aamulla puoli viideltä seitinohuessa humalassa ja saunassa. Se ei haittaa.

Vaikeinta yliopistossa on se, että pitäisi oikeasti tehdä jotain. Se on pelottavaa. Olen kirjoittanut tänään reflektiota oppimastani vaikka oikeasti en ole oppinut mitään ja siksi siitä on vaikea kirjoittaa. Teksti ei kerro mistään, se on jotenkin tekotieteellisen ja -taiteellisen oloista sontaa. Toisaalta siltä tuntuvat myös artikkelit joita olen lukenut. Ikään kuin niissä ei sanottaisi mitään vaikka sanoja peräkkäin on tuhansia. Uskoakseni (toivoakseni) tästä tulee joskus helpompaa. On lohdullista että melkein kaikki muut tuntuvat olevan yhtä pihalla. Olen ollut tahtomattani hieman liian negatiivinen, lupasin itselleni etten olisi. Että leikkisin kiltisti enkä valittaisi kaiken aikaa jostain. Sitä pitää vielä vähän hienosäätää. Toistaiseksi vain yksi ihminen on huomannut etten ole aivan niin perillä asioista kuin tunnun olevan. Se oli kiusallista! Kerroin sitten hänelle että aion aktivoitua asioissa nyt tai kohta, mutta että olen toistaiseksi ulkona kaikesta. Hän varmaan ymmärsi.

Kirjoitin tämän jotta välttyisin reflektoimasta enää mitään tai lukemasta lisää artikkeleja. Se (ne) täytyy kuitenkin tehdä. Ehkä vien asiani sänkyyn, siellä keskittymiskyvyn herpaantuminen taittuu uneksi eikä tyhjän jauhamiseksi. Rauhaa.

Reitti taivaan halki

Yskä on tullut elämääni palatakseen aina uudelleen. Se on uuvuttavaa ja hieman kivuliasta ja äänekästä. Ja limaista. Muttei pääasia.

Eilen kävin pitkästä aikaa siirtelemässä vähän leipiä ja hedelmiä ja nousin sitten bussiin joka vei minut pois kaupungista ja jonnekin järven rannalle. Meitä oli monia ja joimme ja lauloimme ja saunoimme ja puhuimme. Jossain vaiheessa ihmiset hajaantuivat. Oli monia tunnelmia. Hetken aikaa olin hyvin tylsistynyt ja halusin vain niin kovasti nukkua (olin myös luontaisesti väsynyt herättyäni 4.30 töihin), mutta olen onnellinen etten nukkunut. Aamuyöllä neljän aikaan järvi oli tyyni, kaksi ihmistä nukkui patjoineen laiturilla ja tuijotimme linnunrataa ja tähtiä ja näimme satelliitteja. Se olisi voinut olla kohtaus elokuvasta mutta se oli elämää(ni). Saunassa sanoimme hyviä asioita toisistamme. Myös minä sanoin, enkä yleensä sano.

Menin lopulta nukkumaan. Rauhattomampien meteli porautui lattian läpi mutta siitä huolimatta oli hyvä levätä. Aamun harmauden jälkeen oli linja-auto ja aurinkoinen Helsinki ja sushia ja jotain mikä tuntui hyvältä ja oikealta.

Kerroin seuralaisilleni etten ole vuosiin ollut sillä tavalla onnellinen kuin nyt viime aikoina. He sanoivat että se on ihanaa kuulla. Olen ehkä tullut puhuneeksi liikaa liian pian, mutta ehkä en.

Tämä on kuitenkin ollut hyvä päivä ja on onni elää.

Ajattelu ylipäätään

Olen syönyt viime päivinä niin paljon sieniä että muutun varmaan pian itsekin sieneksi. Olisin varmaan suloinen sieni. Ehkä kasvattaisin viiksetkin. Näyttäisin luultavasti suunnilleen samalta kuin alla oleva tyyppi. En ehkä yhtä kirkassilmäiseltä ja kimmeltävältä tosin, mutta yhtä maukkaalta ja viiksekkäältä.

Olen uupunut ja ilmeisesti hyvin stressaantunut, vaikken ole aivan varma mistä. Tänään yliopiston avajaiskarnevaaleilla mietin miten ihmiset pystyvät toimimaan sellaisissa väkijoukoissa. Päärakennuksen kolmas kerros oli niin täynnä ihmisiä että pääsimme hädin tuskin liikkumaan ja se tuntui epämiellyttävältä ja pakahduttavalta. Hetken olin aika varma etten kohta enää saisi henkeä. En tiedä miksi menin sinne, en viipynyt pitkään ja toivon että olisin jäänyt aamulla nukkumaan. Vietin yöni juoden viiniä ja samppanjaa ja olutta kahden minulle hyvin tärkeän ihmisen kanssa ja aamulla olisi ollut mukavampaa vain jäädä siihen kuplaan.

Seuraavaksi luen vuonna 1996 kirjoitetun artikkelin arkiajattelusta ja tieteellisestä ajattelusta. Se kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja jännittävältä.

Ilman sinua olen lyijyä

Barcelona oli onnellinen kaupunki.

Joimme niin monta pulloa viiniä etten edes muista, muttemme koskaan humaltuneet. En nähnyt paljon aurinkoa, monesti poistuimme asunnostamme vasta illalliselle. Nukuimme päivään ja valvoimme aamuun. Ihmiseni olivat oikeita, todellisia, ihania ja läsnä. Unohdan usein miten vahvatkin voivat olla haavoittuneita.

Istuimme pimeällä välimeren rannalla ja aallot olivat pieniä ja kivet sileitä. Kaikki nauratti ja itketti ja tuntui hyvältä samaan aikaan. Luulen että opimme kaikki jotain luottamuksesta. Lauloimme Scandinavian Music Groupia ja Ultra Brata myös kävellessämme kotiin eivätkä ihmiset edes katsoneet oudosti.

Elektroklubin edessä nostimme katseet taivaaseen ja sieltä satoi hiljaa. Olin ennen kaikkea tunteva ja onnellinen. Seuraavana aamuna makasimme sängyllä ja joimme kahvia, vaikken edes juo kahvia.

Kristoffer Kolumbuksen patsas oli yksi kauheimmista asioista joita olen koskaan nähnyt. En tiedä miksi, mutta sen katsominen sai minut voimaan fyysisesti pahoin. Siinä oli jotain demonista ja kamalaa. Takaa päin pitkän tolpan päässä seisova Kolumbus näytti ankeuttajalta ja kun seisoimme lähellä en pystynyt katsomaan ylös. Ehkä nämä mielikuvat olisivat hälvenneet jos olisimme palanneet paikalle päivänvalossa. Suomesta käsin pelkotilani tuntuvat järjettömiltä mutta todellisilta.

Eilen kotiin paluun jälkeen olin surumielinen ja haikea. Tuhosin itseäni vähän ja tunsin huonoa omaatuntoa siitä ja itkin. Nyt en ole enää palasina enkä niin surullinen siitä että viikko loppui. Minulla on edelleen ne ihmiset, voimme tehdä tämän uudelleen. Kaiken. 

Pörröinen elämäni

Elämä on ihanaa ja pehmeää. Voisin elää näin. Kolmen päivän kuluttua olen taas Suomessa. Jään tähän.

Kokonaan

Tänään oli käytännössä viimeinen päivä kun jokapäiväistä elämääni on olla Prisman myyjä. (En ole irtisanoutunut.) Olen lomalla. Lennän ylihuomenna Barcelonaan. Ostin tänään fuksianpunaisen matkalaukun enkä tiedä mahtuuko sinne mitään. Kun palaan Suomeen olen valtiotieteiden ylioppilas ja uusi omituinen osa elämääni alkaa. (Tämä tuntuu juuri nyt todella tärkeältä asialta ja haluan jakaa sitä kaikkien kanssa. Haluan jakaa elämääni jonkun kanssa.)

Olli sanoi että olen oikeasti sisältä lämmin ja kanelinen. Tää kanelipullajuttu on nyt mennyt aika pitkälle. Ajattelin että voisin vaihteeksi yrittää olla ulkoisestikin. Sitten matkustin kotiin metrolla joka oli Kalasatamaan asti täynnä leit kaulassa kaljaa juovia ruskettuneita, vaaleatukkaisia teinejä ja totesin etten ehkä pysty.

Joka tapauksessa ajattelin olla tulevaisuudessa onnellisempi. Ajattelin myös lakata pureskelemasta kynsiäni ja repimästä hiuksia päästäni ja kulmaluiltani ja ripsirajoistani. Ajatteleminen on mukavaa ja keveää. Ajattelin eilen tyttöä jota suutelin ja joka on nyt kuollut. Se tuntui absurdilta. En ollut ajatellut sitä tai häntä pitkään aikaan. (Hän ei kuollut suudelmaani.)

Asuntoni lämpötila on laskenut 27.8 asteeseen. Kunhan pääsen tästä pussista lupaan siivota. Lupaan oikeasti. Pesen myös kaikki pyykkini ja pyyhin pölyt kirjahyllystä. Sitten palautan kaikki kirjat joita olen jemmannut paperipinojeni alle. Ja luen kaikki keskeneräiset. (Paitsi ehkä sen yhden, se on kammottavaa kirjallisuutta enkä käsitä miksi edes luen sitä. Miksi kukaan on koskaan kirjoittanut mitään sellaista.) Sitten olen kokonainen ja hyvä ihminen. Tämä on minusta hyvä idea.

Tässä(kään) kirjoituksessa ei ole mitään järkeä. Menen pian nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. 

Kanelipullaksi

Kävelin Karhupuistosta Sörnäisiin ja asvaltissa luki Rakkaus on ihmeellinen asia ja mietin että no niinpäs onkin.

Ps. Olli en jaksa enää Lollia, mutta osaat olla myös jees. Ole mieluummin jees. Te muut olitte. Ehkä nähdään vielä. Antakaa itsenne kuulua.

Tämä väsymys on melkein väkivaltaa.

Loppuratkaisu onkin

Olin vihainen jo aamulla. (Jo ennen kuin heräsin. Näin vihaisia unia ja yöllä valvoin hetkittäin.)

Olin töissä niin vihainen että melkein halkesin.

Sain ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen(!) pomoltani tunnustustusta siitä että olen helvetin loistava siinä mitä teen. Se tuntui omituiselta ja hyvältä ja rauhoittavalta ja turhalta.

Tein töitä kuin mielipuoli. Se oli lähes nautinnollista. Lakkasin olemasta vihainen. Väsyin ja omenalaatikko putosi ja omenat vierivät karkuun. Istuin hetken hedelmävarastossa ja oli pimeää. Minusta tuli todella hyvä tässä vasta kun lakkasin välittämästä siitä. Ehkä tulen kaipaamaan sitä että voin työskennellä itseni rauhalliseksi ja väsyneeksi ja vähemmän sekavaksi. Tai ehkä en.

Ihmiset kysyvät koska lähden, enkä tiedä.

Yhtenä päivänä ajattelin tyttöä johon uskon olleeni syvästi rakastunut joskus vuosia sitten. En kaivanut ajatusta esiin itse. Yleensä kaivan, ennen ainakin kaivoin. Olen irrottamassa tästä tai olen tehnyt sen joskus kauan sitten, se on terveellistä.

Kaikesta huolimatta olen vähemmän vihainen. 

Pelasta minut

On ajatus joka vaivaa olemassaoloani lähes päivittäin. Erityisen raskas se on kun herään neljältä kolmen ja puolen tunnin unien jälkeen ja tunnen itseni ihmisraunioksi. Myös kotona käydessä. Kun joku kysyy jotain ja hymyilee odottavasti.

Ajatus on: voiko kukaan koskaan rakastaa mua.

En tiedä saisiko näin sanoa, mutta en halua kaikkien ihmisten rakkautta. Mulla on käsityksiä siitä millaista ihmistä voisin itse rakastaa. Hataria hataria venyviä käsityksiä mutta käsityksiä yhtäkaikki.

Eräänä päivänä viime viikolla enoni sanoi huolestuneesti että 'mullahan alkaa olla jo ikää'. Hän tuntui olevan huolissaan siitä että olen liian nirso, koska olenhan kuitenkin 'niin nätti tyttö' että luulisi jonkun löytävän.

En kai halua löytää vain jotakuta.

Ongelma on miten voi rakastaa toista ihmistä jos ei rakasta edes itseään.

Taitekohtani on

Tarkoitukseni ei ollut olla hiljaa, tarkoitukseni on ollut päivittäin kirjoittaa tänne jotain. Olen haudutellut ajatuksia ja ollut vähällä kirjoittaa, aloittanut ja lopettanut ja tyhjiä sivuja on tallentunut luonnoksina toteutuneiden kirjoitusten perään. Poistan niitä välillä, en tiedä miten onnistun aina luomaankaan. Noin viisi minuuttia eräänä yönä kuvittelin että otan tauon tästä kolmannesta elämästäni, mutta se oli typerä luulo, koska en kuitenkaan voisi.

Olen alkanut oivaltaa, ettei töiden lopettaminen ehkä ole fiksuin ajatus jonka olen koskaan saanut. Se on oikeastaan aika typerä ja lapsellinen ja naiivi. Kuvittelen että voin elää tekemättä töitä ilman että elintasoni notkahtaa merkittävästi. Tietenkin se notkahtaa ja tulen olemaan onneton ja ahdistunut kun tajuan etten voikaan tehdä kaikkea mitä haluan. En tietenkään ole tähänkään asti voinut tehdä kaikkea, mutta olen voinut lähteä yksille tai mennä ystävieni kanssa syömään tai ulos tai ostaa haluamani kirjat ja elokuvat jos on tuntunut siltä. En voi tehdä tällaisia asioita enää syyskuun jälkeen. Pitää budjetoida. Yritin sitä kerran 16-vuotiaana, mutta ei siitä tullut mitään. Sen jälkeen olen vain elänyt ja rahaa on ollut jos sitä on ollut. Olen paska henkilökohtaisessa suunnitelmataloudessa.

Siitä huolimatta aion lapsellisesti ja naiivisti lopettaa, koska en jaksa. Jos raahaan tämän paskamyllyn mukanani elämään jonka aloitan syksyllä, tulen olemaan yhtä onneton kuin olen ollut viimeiset pari vuotta. En jaksa olla onneton enää. Tämä on tällä hetkellä yksi niistä asioista joita mietin eniten. Toinen on mitä ihmettä elämässäni tapahtuu juuri nyt, ja kolmas miten sopeudun siihen mitä syksy tuo. (Neljäntenä mietin milloin jaksan siivota asuntoni. Tämä käy kohta sietämättömäksi, en halua olla täällä ja silti haluaisin nimenomaan olla ja nukkua kaiken aikaa. Ehkä pitäisi asua pienemmässä asunnossa, olisi vähemmän siivottavaa eikä paikkoja joihin paeta.)

Yritin eilen lukea tätä: Perusasioista Israel–Palestiina-konfliktista ja sen uutisoimisesta
Nukahdin kesken. Olin väsynyt. En syytä tekstiä. Nukuin ehkä kaksi tuntia, en ole varma. Heräämisen jälkeen valvoin vielä ehkä kolme ja kävin kumman puhelinkeskustelun ja pyörin sängyssäni. Tämän lukeminen olisi jotenkin todella tärkeää juuri nyt. Ehkä luen sen huomenna tai tänään kun palaan töistä. En tiedä. Olen luvannut itselleni että perehdyn tärkeisiin asioihin, koska ne ovat tärkeitä. Juuri nyt tapahtuu niin paljon kaikkialla muuallakin kuin täällä tai pääni sisällä.

Olen luvannut kohdata ihmisiä tällä viikolla. Vielä lisää. Olen niin läsnä ensimmäisessä elämässäni juuri nyt että se on melkein hämmentävää. En tiedä missä raja näiden välillä kulkee. Haluaisin olla kotona taas, siellä on helpompi olla irrallaan ja sekaisin. Siellä on mökkiranta ja vanhempieni makuuhuoneen kynnys ja kotiportaat ja kaikki mikä tekee elämästä todellista. 

Jos mieli irtoaisi ruumiista

Olen maannut kuumassa asunnossani pelkissä alusvaatteissa, juonut litroittain vettä ja miettinyt jumaluutta ja omaa jumalattomuuttani. Olen tavannut ystäviä.

Ensimmäisen kanssa puhuin feminismin teoriasta (johon en ole varsinaisesti tutustunut, mutta jota lupasin lukea), elämästä joka ei anna mitään ja yliopistosta joka ehkä pelastaa minut. Hän on niitä ihmisiä joiden ihanuutta on melkein mahdotonta ymmärtää ja hänessä on uusi syntynyt kiihko asioihin ja hän puhuu paljon ja kysyy sitten mielipidettäni. Hän on tyhjentävä enkä aina tiedä miten joku voi olla niin mukava ja upea ja silti haluta puhua kanssani. Hänen kaltaisensa tekevät kolmen vuoden merkityksettömyyden melkein merkitykselliseksi, emmehän olisi muuten koskaan kohdanneet.

Toinen ei oikeastaan ole ystävä, tai en tiedä voiko niin sanoa. Ihmisten määritteleminen on vaikeaa ja ehkä platoninen rakastaja kuitenkin on se totuus josta sovimme. Pelkäsin kohtaamistamme ehkä enemmän kuin kenenkään muun koskaan ennen.
Lopulta ei kaiketi haitannut ettei hautausmaa ollut hautausmaa, niin oli mahdollisesti parempikin. En ole varma (olen aika varma) mistä kaikesta puhuimme mutta hiekkarannalla oli pimeää ja ihmiset ympäriltä harvenivat. Jonkun toisen kanssa en olisi kävellyt niitä kilometrejä enkä olisi istunut verannalla ja juonut teetä kolmelta yöllä. (Välillä ajattelin etten ole se joka minun pitäisi olla) Todellisuuteni ei ole ollut sellaista enkä ole varma mitä ajattelen sinusta, mutta näin on hyvä. Nähdään seuraavan kerran jossain naurettavassa kapakassa ja humallutaan. Ehkä joskus tapaan muitakin, jos pystyn.

Tuntui että tästä on pakko kirjoittaa jotain jotta se on totta.

Naapuri kertoi äsken rappukäytävässä että vielä kolme viikkoa tätä. Ja nyt on elokuu. Kolme viikkoa on pisin mahdollinen aika jonka voin juuri nyt kuvitella. Huomenna lopetan asunnossani makaamisen ja menen töihin.

Älä kysy kuolleilta, he sanoivat

Huomiset voivat olla mm. tällaisia.
Rosenholmilla on aina paikka sydämessäni vaikka hän saa minut tuntemaan oloni äärimmäisen epämukavaksi ja hymyileväksi samaan aikaan. Sääli että hän on niin eloton nykyään.

Lupaukseni tälle (tai seuraavalle) vuodelle on perehtyä ainakin yhteen asiaan kunnolla eikä vain teeskennellä että tiedän paljon kun oikeasti en tiedä juuri mitään. Olen pitkään ollut hyvä hämäämään, nyt se käy kaiken aikaa vaikeammaksi. Olisi myös nautinnollista olla perillä ja tietoinen ja upota keskusteluihin pelkäämättä typeryyttä. Haluan innostua ja antautua ja heittäytyä ja olla kuin hullu kiihkosta johonkin asiaan. Sellainen minun pitäisi olla.

Terveisin

Mies lattialta

Lähtemisiä

Istuin eilen mökin ikkunan takana tärisevä koira sylissäni ja järvi löi harmaana rantaan. Se oli kesäni ensimmäinen ukkosmyrsky. Satoi vettä vaakasuoraan ja puut taipuivat. Isäni kertoi jäniksenpojan pyrkineen liiteriin sateelta ja tuulelta turvaan. Jylinä laantui kun istuimme äitini kanssa saunan lauteilla viimeistä kertaa tälle kesälle.

Palaan tänään Helsinkiin. Siellä odottaa työt ja ihmiset ja tukala pussitettu asunto. Olen pakannut laukkuni (en kaikkia, koska tietokoneeni on vielä pöydällä) ja ne makaavat avoimina lattialla.
Pitäisi mennä lääkäriin atopian takia. Ihoni rapisee paikoitellen pois ja jättää minut varmaan lopulta paljaaksi. Flunssakaan ei ota loppuakseen, olen sairasteluun taipuvainen enkä pidä siitä.

Jännitys syksyä kohtaan kasvaa. En ole vuosiin jännittänyt mitään näin. Ei ole ollut mitään uutta ja vatsanpohjassa tuntuvaa. Ensin on kuitenkin liikaa töitä ja viikko Barcelonaa. Sekin jännittää, matka, mutta tuntuu mieluisalta samalla. Töistä mietin lähinnä miten jaksan, mutta ajatus lopettamisesta on kypsynyt ja taidan olla siihen valmis. Aion nauttia ilmaisesta sairaanhoidosta ja pienestä lisätienestistä lokakuun loppuun saakka jos kaikki sujuu hyvin. Sitten vapautan itseni. Se tuntuu varmasti hyvältä ja kummalta samaan aikaan, olen ollut tuolla kolme vuotta. Suurinta osaa ihmisistä en tule kaipaamaan, työtä tuskin lainkaan.

Tuntuu että välttelen asioita jotka pitäisi vain tehdä. Yritän lopettaa. Anteeksi. Tahdon olla parempi ihminen.

Populärmusik från

Makasin vaatteet päällä kylmän ulkosaunan lauteilla ja maailma pyöri. Aiemmin.

Mitä tapahtuu Helsingissä kun en ole siellä. En erityisemmin haluaisi olla siellä, mutta tämä kuukausi katoaa. On aina jotain ja joku ja jotain.

Kävin tänään Pajalassa ja puhuin itsepintaisesti suomea kaikille ihmisille. Se on ihan ok, mutta puhuisinpa parempaa meänkieltä enkä vain murtaisi.

Quorn on epäseksikkäin lihankorvike josta olen koskaan kuullut, se tuntui väärältä ja punahomeesta valmistettu sieniproteiinivalmiste kuulostaa kammottavalta. En pidä myöskään sanasta lihankorvike. Se kuulostaa vitsiltä soijasta ja hieromasauvasta.
Olen kuullut että ruuan kuuluu olla seksikästä.

Jos en pelkäisi kuollakseni hämähäkkejä ryömisin takaisin saunaan ja nukkuisin siellä. 

Ehkä pelastat itsesi

Olen pyydystänyt jonkinlaisen taudin. Se on tuskin aluillaan mutta tuntuu jo kuolemalta. Olen juonut tänään varmaan viisi litraa teetä ja päivällä itkin lukiessani Kodin Kuvalehteä. En jaksaisi olla sairaana, se on ajanhukkaa ja raskasta. Sairastun aina kun tulen tänne. Ehkä olenkin allerginen pohjoiselle. Ehkä eilen järvestä luikerteli nieluuni loinen joka tappaa minut hitaasti ja kivuliaasti.

Kunnolliset ihmiset kuten minä sairastavat vain lomillaan.

Ps. Anteeksi että spämmään tätä blogia. Se on varmasti todella viihdyttävää. Mulla on tylsää. Haluan jotain. Haluan elämää. Haluan ihmisiä ja rakkautta ja olla terve ja jaksaa nostaa pääni tyynystä. Haluan kontaktin johonkin. Saatana.

Sunnuntaisin elän

Oikeiden blogikirjoitusten (mikä on oikea blogikirjoitus?) sijaan voisin alkaa vain julkaisemaan kuvia mökkimaisemista. 

Koska eivätkös suomalaiset rakasta mökkeilyä?

Niinpä.

Morning comes in light

aaaaaaaa

On uusi päivä ja mailma

Heräsin puoli viideltä iltapäivällä ja olen ollut koko päivän jossain maailmojen rajamailla. Pitäisi selvästi rajoittaa alkoholinkäyttöä. Fuksivuosi pelottaa. Lauloin ääneni käheäksi mutta muistikuvat ovat kyllä vähän hatarat. 

Eilen oli niin paljon ihmisiä ja niin moni sanoi, ettei meinannut tunnistaa minua. Kummini, naapurimme, ystäväni ala-asteelta ja liuta ihmisiä joiden nimiä en itse muista. Mietin usein mistä jäin paitsi kun lähdin täältä niin nuorena. Todennäköisesti en paljosta, mutta välillä tuntuu tuntuu tuntuu.

Vanhempani ja sukulaiseni lähtivät lavatansseihin, keittiönpöydällä on tyhjä samppanjapullo ja mansikoita. Melkoista elämää. Minua vain väsyttää ja olin kuskina. En olekaan montaa kertaa elämässäni ollut, koska Helsingissä ei tarvita sellaista. Jos olisin elänyt täällä olisin varmasti tehnyt sitä jatkuvasti.

Tässäkään kirjoituksessa ei ole mitään järkeä ja tee jäähtyy. Järkevöidyn ehkä ensi viikolla. 

Muistan sinut vielä ja huomennakin

Tulin pohjoiseen ja aluksi tuntui, etten muista miten täällä ollaan ja eletään tai edes nukutaan. Olen taas alkanut mukautua siihen, ettei öisin ole pimeää ja että ympärilläni on kaiken aikaa ihmisiä. Se on kummallista ja välillä vähän raskasta, mutta kuitenkin mukavaa. Perheeni on aika mukava, vaikka muistelenkin nuoruuttani välillä pääosin negatiivisten tunteiden saattelemana. Olen vain sellainen ihminen. Muistan huonoimmat asiat ensin ja kirkkaimmin. Kaiketi olen tehnyt kaikesta suurempaa kuin mikään olikaan.

Eilen haravoin kiviä kuumassa auringonpaisteessa ja hyttyset melkein söivät minut hengiltä. Käytimme isäni kanssa koiriamme uimassa mökkirannassa ja ne olivat äärettömän onnellisia. Nuorimmaisemme on kyllä noin 99% ajasta äärettömän onnellisen ja innostuneen oloinen.
Mietin miten hyvin kuitenkin sovin tänne heti kun vedän kumisaappaat jalkaan ja alan tehdä jotain. Ehkä sovin tänne jopa paremmin kuin Helsinkiin, koska siellä olen aina jotenkin poissa paikaltaan. En mielestäni sovi muiden ihmisten joukkoon enkä niihin sosiaalisiin tilanteisiin joita elän. En sovi baarien tanssilattioille enkä keskustan kävelykaduille enkä kauppojen kassajonoihin. En ikinä enää haluaisi elää tällaista elämää, vanhempani ovat varmasti noin tuhat kertaa stressaantuneempia kuin kaupunkilaiset. Heillä on aina kiire tehdä jotain. Ei mennä minnekään, mutta tehdä jotain. Mulla ei yleensä ole kiire, viihdyn hyvin paikallani ja tekemättä mitään. Ajatteleminenkin on välillä tarpeeksi raskasta.
Näin viime yönä unta jossa melkein tulin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Olin sen jälkeen hieman poissa tolaltani. Olen nähnyt paljon unia joissa kuolen tai olen kuolemaisillani, mutta tämä oli kyllä kummallista.

Mulla on järisyttävä ikävä tätä kolmatta elämääni. Haluan saada kontaktia internet-ihmisiini. En tiedä miksi tunnen näin, koska kaikkihan on kaiken aikaa ulottuvillani ja ympärilläni on paljon oikeita ihmisiä. Aion tänään jopa tavata varjon menneisyydestä. Vaikka hän ei kyllä oikeastaan ole varjo, vaan ehkä pikemminkin aurinko. Hän oli hetken aikaa nuoruudessamme minunkin auringoistani kirkkain. Kaikkien ongelmien ja järkyttävien asioiden jälkeen mitä hänelle sanoin olemme kai edelleen ystäviä, vaikka tapaamme vain harvoin. Kaikista ihmisistä joita olen elämäni aikana loukannut, olen varmasti hänelle sanonut hirveimmät asiat. Toisaalta hänelle minunkin oli vaikein antaa anteeksi. Nyt se vaikuttaa naurettavalta. Olimme dramaattisia 15-vuotiaita, ja muistan että terapeuttini yritti kovasti ymmärtää minua kun joimme yhdessä teetä kesken koulupäivieni. Hänkin katosi elämästäni pelottavan nopeasti.

En tiedä. Koti on täynnä muistoja ja pelkoja. On ikävä ja hyvä olla samaan aikaan. Pitäisi laskeutua ihmisten joukkoon, olen piilotellut yksinäisyydessäni jo tarpeeksi kauan. 

Ollaanko tämä kesä näin

Lennän huomenna kotiin ja viivyn kaksi viikkoa. Aion viettää aikaa perheeni ja koirieni kanssa. Toivoakseni näen myös ainakin muutaman ihmisen menneisyydestäni. He ovat osittain myös pala nykyisyyttäni, mutta kaukainen. Rakastin heitä joskus niin paljon että sydämeni särkyi. En usko, että näen sitä joka hajotti minut paloihin. Mutta ehkä muita ja ainakin perheeni ja paljon sukua. On sukujuhlia, ja niissä aina kysytään mitä opiskelen ja onko mulla poikaystävää. Ne ovat varmasti tärkeitä kysymyksiä iäkkäille ihmisille. Voin nyt sanoa, että musta tulee valtiotieteilijä. Se luultavasti vaatii myös paljon selittämistä, jota en oikeastaan osaa tehdä. (En oikeasti tiedä juuri mitään yliopistosta.) Mutta ei se mitään, onpahan ainakin jotain.

Olin viikonlopun Joensuussa ja pidin siitä. Tämä oli viides kertani Ilosaaressa, eikä luultavasti viimeinen. Elämässäni tapahtuu juuri nyt niin paljon asioita, etten tiedä miten pitäisi olla ja mitä tehdä. Kun palaan kuun lopussa Helsinkiin lupaan yrittää olla parempi ja selkeämpi ihminen. Ehkä näen silloin ystäviäni ja ehdin hautausmallekin. Pitäisi ainakin.
Lupasin tehdä syksyllä töitä yhden vuoron joka toinen viikko, koska en tiedä mitä silloin tapahtuu. Se kuulostaa juuri nyt aika hyvältä, vaikka rahaahan siitä ei juuri yhtään saa. Harkitsen vielä irtisanoutumista, koska rahatilanteeni on epäselvä. Millä ihmeellä opiskelijat oikein elävät? Ensimmäisten kuukausien jälkeen asiat ovat varmasti selkeämpiä ja ehkä sitten pystynkin tekemään enemmän töitä. Luulen että se ei silloin enää tunnu niin vastenmieliseltä kun on muutakin. Olisipa helppoa jos osaisin elää ihmisten kanssa ja voisin muuttaa johonkin edulliseen kommuuniin tai edes hankkia kämppiksen. Niin ei tietenkään koskaan tule käymään, koska en pystyisi siihen.

Nyt elämä tuntuu aika hyvältä. Hullulta ja oudolta, mutta hyvältä. Toivon että tämä jatkuu näin. Rakastan teitä ja maailmaakin vähän.

(Blogger ei rakasta minua. Tästä kappaleesta oli Youtubessa mielestäni kerrassaan tyylikäs video, mutta blogger ei löydä sitä. Se ei koskaan löydä mitään. Tämä video on kammottava ja täysin vääränlainen, mutta älkää katsoko, kuunnelkaa.) 

Onni on

Halusin vain kertoa, etten taida enää ajatella junanalusajatuksiani. Pääsin yliopistoon. Tämä tuntuu hämmentävän onnelliselta sattumukselta. En ole tänään tiennyt miten päin olisin. Olen ollut vähän miten sattuu. Kaikki tuntuu hyvältä ja aurinkoiselta ja ihanalta. Olen menossa jonnekin. On suunta. Pelottaa kyllä myös, uusi ympäristö ja ihmiset ja opiskelu. Mutta silti, tätä halusin. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tuntuu siltä, että elämässä on järkeä ja jotain mitä odottaa.

Kun kuulin sisäänpääsystäni ystävältäni viestitse menin lastauslaiturille, itkin ja soitin äidille. Nyt äitini soitti minulle uudelleen ja kertoi, että isäni oli ollut kovin innoissaan. En tiedä onko isäni koskaan aiemmin ollut näin innoissaan mistään mitä olen saanut aikaan. Tämä tuntuu hyvältä.
Viikonloppuna aion juhlia ja nauttia ja tavata ihmisiä. 

Pöytä on katettu

Oli ehkä 3.37 tai enemmän. Muutamaa tuntia myöhemmin aurinko nousi ja lauloin kovaan ääneen Turmion Kätilöitä, Pariisin Kevättä, The Smithsiä ja The Horrible Crowsia. Ystäväni sanoi, että kuulostan jonkin hänelle mieluisan metallibändin naislaulajalta ja se oli hänestä mieletöntä. Tulin hetkellisesti onnelliseksi, koska tuntui hyvältä olla siinä. Join 89,9% absinttia ja se oli polttavaa.
Olen iloinen, että menin. En aikonut mennä. Oloni on nyt hyvä, en ole kipeä tai kaunainen tai vaikea, vaan ulkona on aurinkoista ja tuntuu oikealta. On silti ihanaa, etten mene huomenna töihin.

Irstauden ilosanoma oli lempikappaleeni kun olin 15. Kätilöt ovat hymyilyttäviä. 

Tämä murtaa identiteettini

Äitini soitti ja kertoi kuolemista, syntymistä ja syntymäpäivistä. Sitten hän kuin sivulauseessa totesi, että he menevät isäni kanssa maanantaina naimisiin. Tämä on yksi hämmentävimmistä asioista joita olen koskaan kuullut. Minua ei ole kutsuttu vanhempieni maistraattivierailulle, koska olen 971 kilometrin päässä kyseistä maistraatista. En tiedä olisiko muutenkaan, koska ilmeisesti olen muutenkin viimeinen ihminen joka tästä kuulee. Ehkä se ei edes kuulu minulle kovinkaan paljon, koska eihän se muuta mitään.
Olen koko elämäni jotenkin identifioitunut sen kautta, etteivät vanhempani ole naimisissa. Se on tuntunut selkeältä ja todelliselta. Tämä tuntuu kaikelta muulta. Muistan kun teini-iässä kaavailin vakavissani, että voisin ottaa äitini sukunimen. Äidilläni ei kohta enää ole omaa sukunimeään. En nykyään enää suunnittele vaihtavani omaani pois ainakaan suuttumuksesta. Ehkä olen joskus joku muu. Mutta. Tämä on omituista.

Lisäksi: tänään melkein hetken pidin työstäni. Se oli omituista. En ollut täynnä vihaa tai tylsistynyt, vaan tajusin, että olen aika hyvä siinä mitä teen. Se oli tietenkin vähän surumielinen oivallus, koska hedelmien ja vihannesten asettelu ei ole se asia, jossa haluaisin olla hyvä. Mutta tämä oli paras iltavuoro jonka olen tehnyt aikoihin. Ehkä koskaan. Vain asiakkaat olivat ärsyttäviä. Kassa soitti kesken ruokataukoni, ja kertoi asiakkaan tarvitsevan apua osastolla. En suostunut menemään, koska ruokatauko on omaaa palkatonta aikaani. Voisin silloin vaikka vaihtaa työasuni pois ja maata torilla, eikä se kuuluisi kenellekään. Myöhemmin kuulin, että asiakas oli punninnut aprikoosirasian, ja se painoi vain 488 grammaa. Hän olisi tahtonut kysyä voisiko mahdollisesta saada rasiasta alennusta, tai saako ottaa toisesta rasiasta yhden aprikoosin lisää omaansa. Onneksi en mennyt, koska tämä olisi luultavasti pilannut hyvän tuuleni. Olisin ehkä kuristanut asiakkaan. Mutten mennyt, enkä kuristanut. En tiedä varastiko asiakas yhden aprikoosin toisesta rasiasta, jolloin joku muu mahdollisesti saa rasian joka painaa vain 467 grammaa. Se olisi varmasti katastrofaalista. Suomessa ihmiset tosiaan tahtovat vastinetta rahalleen.

Ps. Olohuoneen ikkunastani katsellessa näkee epämääräistä sumua ja kuvajaisen itsestään. Olen kuplassa, tai olen kupla. 

Cold but sympathetic all the same

Toissapäivänä olin hetken aikaa hyvin vihainen siitä, ettei tasa-arvoinen avioliittoki mennyt läpi lakivaliokunnassa. Sitten olin pidemmän aikaa surullinen siitä, millaisessa maassa elän ja millaisten ihmisten kanssa. (Olen ollut surullinen tästä syystä monta kertaa aiemminkin.) Millaiset ihmiset täällä päättävät ja kenen asioista. Siitä, etteivät ihmiset tiedä mitä äänestävät kun äänestävät ketä äänestävät.

Ajattelin, että huomenna voisin hetken aikaa olla iloinen siitä, millaisten ihmisten keskellä elän. Olen osallistunut Helsinki Prideen nyt neljä kertaa, jokaisena kesänä jonka olen asunut Helsingissä. Huomenna on viides.
Pitäisi pyrkiä suurempiin asioihin. Pitäisi olla poliittisempi ja aktiivisempi ja enemmän äänessä ja valveilla

Tuntuu hyvältä tietää, että lopulta mun on pakko olla tässäkin asiassa voittajien puolella. Luultavasti se tapahtuu aiemmin kuin mikään muu mielestäni muutosta kaipaava asia, mutta ei silti tarpeeksi pian. On välillä haastavaa ja raskasta haluta muutoksia. Tässä asiassa olen aika tunteellinen. Ystäväpariskuntani puhuu paljon avioliitosta ja lapsista. (Se on pelottavaa, koska itse olen valovuosien päässä sellaisista asioista.) On häiritsevää, että sellaiset asiat ovat heille tahdosta huolimatta niin kaukana, kun ne voisivat olla niin lähellä.

(Elän muuten facebookkaverieni ja entisten lukiolaisteni luoman illuusion vankina. Luulin pitkään, että nämä asiat ovat nuorisolle itsestäänselvyyksiä. On käynyt ilmi, etteivät ne ole. Mitä hittoa.)

Jos olisin maissihiutale (kylpyammeessa)

Jos tänään olisi ollut eilinen olisin ehkä voinut kiivetä Paloheinän mäelle tai ryömiä sillan alle, vaikken tiedä missä on Paloheinä. En oikeasti tiedä olisinko, mutta olisin ainakin harkinnut.
Usein tuntuu, etten ole tarpeeksi erilainen ollakseni mielenkiintoinen, enkä tarpeeksi samanlainen ollakseni vain siedettävä. Olen siis kaiketi jotain siitä väliltä, ja se on hieman harmillista, vaikken missään nimessä tahtoisi olla vain siedettävä.

Kaiketi siksi koin lauantaiaamuna viideltä hetkellisiä rakkaudentunteita mieheen josta ei pitäisi edes puhua. Hajotan itseni jos joku ystäväni joskus lukee typeriä ajatuksiani. Mutta miehestä olin mielenkiintoinen. Olin upea. Olin sekä nainen, että ihminen, ja se jos jokin on jännittävää. Olen usein vain jompaakumpaa. Eikä haittaa että hän oli humalassa puhuessaan, koska minäkin olin, ja kävin silloin enemmän järkeen kuin aamulla tai juuri koskaan. Olen yrittänyt selittää tätä ihmisille ja he luulevat, että tahdon hajottaa jotain. En halua hajottaa mitään, en tietenkään, silloin hajottaisi vain itsensä.

En tiedä olisinko onnistunut olemaan mäellä ihminen tai omituinen tai siedettävä tai mitään. Olisinko onnistunut olemaan. Muutun typeräksi ja rasitan itseäni kun en tiedä miten ollaan. Siksi on ehkä hyvä, etten olisi voinut tulla. Että piti miettiä juhannusyötä ja puheitani ja muiden puheita ja mennä aikaisin nukkumaan.
No, kuitenkin, olen nyt tässä.

En tukehtunut

Tulin juuri kotiin ja täällä on hämärää.

Humalluin juhannuksenani ystäväni kanssa jota hetken viime vuonna luulin rakastavani. Oli hyvä olla poissa kaupungista, ja pidän hänen perheestään ja heidän ystävistään paljon. Heidän kotonaan tuntuu, että hekin pitävät minusta ja olen hyvä, oikea ja totta. Olen tervetullut.

Tapasin paljon viime vuonna tapaamiani ihmisiä ja ensimmäistä kertaa ystäväni vanhimman veljen. Kun ystäväni kiipesi yläkertaan nukkumaan, minä jäin ja viideltä aamulla puhuin perheestäni, elämästä ja vallankumouksesta. Olin omituisessa humalaisessa melankoliassa, ja ystäväni veli itki kun puhuin. Kukaan ei ole koskaan ennen itkenyt kun puhun. Hän sanoi, että olen upea, eikä hänen veljensä arvosta sitä tarpeeksi ja että hänen veljensä on aika mulkku jätkä, mistä olen jokseenkin samaa mieltä, vaikka pidänkin hänestä kovasti. Mies (en usko, että voin sanoa poika enää, vaikka mieskin tuntuu hassulta) puhui oravanpyörästä ja asuntolainasta, minä pimeästä möykystäni, ja siitä, etten oikeastaan pidä itsestäni kovinkaan paljon. Annoin taas hirvittävän kuvan perheestäni, ainakin tuntuu siltä.

Tuntuu että hän ymmärsi ja aamulla se vähän hävetti minua. Hävetti että puhuin ja hän itki ja piti kättään olkapäälläni, ja että hänen avovaimonsa oli nukkumassa. Hävetti että olisin halunnut hänen katsovan minua ja olisin halunnut että humallumme uudestaan ja voisimme puhua.

Tämä oli hyvä viikonloppu. En noussut humalassani niihin sfääreihin joihin yleensä nousen, vaan taisin olla aikalailla todellinen. Haluan, että joku toinenkin joskus itkee puhuessani ihan vain siksi, että ajattelee minun olevan oikeassa ja samaistuu siihen. En tiedä tapaanko ystäväni veljeä enää koskaan, enkä tiedä mitä hän ajattelee minusta, mutta haluaisin. Molempia.

Nyt kaikkien ihmisten jälkeen tuntuu yksinäiseltä olla tässä.

Ajattelin sinua

Mietin mitä tätä blogia lukevat ihmiset saavat minusta irti. Mitä ihmiset ylipäätään saavat minusta ja miksi jotkut ystäväni rakastavat minua niin paljon.

Mietin myös pitäisikö kirjoittaa oikeista asioista ja olla kantaaottava ja älykäs. Olenko mahdollisesti antanut käsityksen, että olen sellainen ihminen ja joskus tämä blogi alkaa käydä järkeen. En nimittäin usko, että niin käy. En myöskään tiedä mitä minut oikeasti tuntevat ihmiset ajattelisivat tästä, tai olisiko sillä väliä.

Kun on, tällainen päivä

Heräsin neljältä. Katsoin lastauslaiturilla kuinka satoi räntää. Palelin bussipysäkillä. Nukuin töiden jälkeen kolme tuntia sohvalla kuin kuumeinen. Tilillä oli 10 euroa rahaa. Äitini soitti ennen kuin ehdin tarttua puhelimeen. Puhuimme sääskistä ja lautojen taaplaamisesta. Peruin kaljatapaamisen, koska ei siitä olisi tullut mitään. Kaipaan kotiin, mutta kohta on heinäkuu ja lähden.

Tääkin tiistai on kyllä vähän murekepäivä.

Johannes Kastaja ja muita tarinoita

Kohta on juhannus.

Viime vuonna tanssin liian isot maiharit jalassa ja kauluspaita päällä hohkaavan kokon ympärillä. Istuin heinikossa, join viiniä suoraan tonkasta. Uin alasti järvessä, ja muistan etten hävennyt, koska ihmiset ympärillä olivat hyviä. Luulin hetken rakastavani poikaa joka on ollut ystäväni vuosia. (Tulin järkiini myöhemmin, mutta se oli pelottava, pelottava hetki.) Hänen serkkunsa sanoivat pitävänsä minusta paljon, ja se oli ihanaa. Emme koskaan menneet kaljalle myöhemmin vaikka piti, hänen siskoaan kyllä näin.

Tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Hyttyset söivät minut hengiltä ja aamulla heräsin sohvalta hirvittävään olooni. Kaikki olivat vielä aamullakin mukavia ja joimme skumppaa aamiaisella. Maanantaiaamuna lensin kotiin ja poika Eurooppaan.

Vuodet katoavat, enkä ole varma mitä teen tällä kertaa. Ehkä samaa, mutta paljon minusta riippumattomia asioita on muuttunut, enkä tiedä miltä se tuntuu.
Juhlapyhät ovat vaikeimpia kun on hukassa tai kun haluaisi olla.

"Mukava kundi haluaa palkintoseksiä normaalista käytöksestä"

Nyt-liitteessä oli kolumni Elliot Rodgerista. 

http://nyt.fi/a1402624081778

Välillä mietin, että mitä helvettiä maailma.

En tiedä onko mukavuus normaalia käytöstä, tai onko mikään, mutta palkintoseksin odottaminen yhtään mistään on naurettavaa. Luoja. En ole vielä toistaiseksi kokenut (enkä koskaan tahdo kokea) velvollisuudekseni harrastaa seksiä jonkun kanssa vain siksi, että he kohtelivat minua tietyllä tavalla. Joskus sitä on kyllä odotettu. Olen saanut kuulla olevani frigidi, lesbo, rasisti ja ruma huora, koska en ole halunnut seksiä miehen kanssa, joka on ah niin ystävällisesti saapunut keskustelemaan kanssani.
En tiedä. Tämä on yksi niistä asioista, jotka ärsyttävät mua paljon. Tämä on yksi syy (monien muiden ohella, eikä varmasti tärkein) siihen, että juon kaljani mieluummin Kalliossa kuin keskustassa.

En usko, että seksittömyys tekee kenestäkään joukkosurmaajaa, enkä ainakaan usko, että siitä voi syyttää seksistä kieltäytyneitä naisia.

Pidän Maria Petterssonista. 

Making misery so proud

Musta on tullut tunteellinen kasvissyöntini suhteen. Intohimoinen. Vähän vihainen. Surullinen. Tiedän aika tarkasti mistä tämä johtuu, mutta se on omituista ja läheisistäni varmasti todella raivostuttavaa.
Olin monta vuotta hiljaa koko asiasta. Välttelin kuittailua sanomalla, ettei kyse ole ideologiasta. Tietenkin kyse on ideologiasta, vaikka toki tilannettani helpottanee se, etten ole koskaan erityisesti nauttinut lihasta. Tänä keväänä olen ensimmäistä kertaa miettinyt vakavasti vegaaniksi ryhtymistä, ja tuntuu pahalta kun tiedän, etten taida pystyä siihen. Koska nautin muista asioista, ja itsehillintäni on olematonta.

Tulen perheestä jossa harrastetaan intohimoisesti metsästystä. Koen että se on parempi ratkaisu, kuin että vanhempani kuluttaisivat päivittäin tuhottomasti tehotuotettua lihaa. Valitettavasti he kuluttavat jonkin verran myös sitä. Muistan kun lapsena pihallamme oli syksyisin iso kasa hirven päitä. Ehkä siksi lopetin lihansyönnin. Autotallimme katosta roikkuu lihakoukkuja.
On hauskaa miten suvussamme minun elämäntapaani siedetään. Isäni puhuu asiasta naureskellen ja yli kymmenen vuoden jälkeen tarjoaa edelleen pihviä kun menen kotiin. Mulla on ihan hyvä perhe.

Haluaisin olla tämän suhteen rationaalinen. Haluaisin, että argumenttini olisivat kirkkaita sen jälkeenkin kun olen juonut liian monta olutta. Jostain syystä päädyn näihin keskusteluihin useimmiten juuri silloin. Ehkä koska olen silloin kärkkäimmilläni ja rehellisimmilläni. Muuten olen vain vähän jäinen ja inhottava ja olevinani hauskalla tavalla vittumainen, vaikka oikeasti olen aika tylsä. Mun pitäisi työstää tätä itsekritiikkiäni hieman.

En ole varma miksi kirjoitan tätä, koska musta ei ole sellaiseen järjelliseen kasvissyönnin puolesta kampanjointiin täällä. Tuntuu, etten oikein nykyään osaa tuottaa pitkiä tekstejä, vaikka olen kyllä ainakin humalassa ilmeisen hyvä vuodattamaan itseäni puolituntemattomille ihmisille. 
Toivon että jonain päivänä on maailma, joka ei ole näin sekaisin.

Ehkä on kuitenkin parempi, että jauhan tätä täällä, enkä ystävilleni. He ovat luultavasti kuulleet sanottavani jo muutamaan kertaan.

Ananas on epähedelmä.

She was left behind, and sour

Seisoin tänään työkaverieni seurana tupakkapaikalla ja puhuimme eläinten vaistoista ja älykkyydestä. En ole aivan varma miten päädyimme tähän, mutta keskustelu päättyi suunnilleen näin:
Minä: Ihminen on typerin eläin, jota maa päällään kantaa.
Työkaveri toiselle: Mariahan puhuu niinku olis ite joku yli-ihminen.
Toinen ei vastaa, varmaan koska tunnemme paremmin. Ehkä hän ajattelee, että olen yli-ihminen?
Minä: Ehkä.
Työkaveri: Luulossa on hyvä elää.
Minä: Niinpä.

En sanonut, että häneen verrattuna olen ainakin nero ja ylivertainen, tai että jos hän viettäisi puoliksikaan yhtä paljon aikaa miettien kaikkea järkyttävää mitä maailmassa tapahtuu, kuin minä, hänkin tuntisi joskus olevansa parempi kuin muut ihmiset. En myöskään sanonut, että olen noin 80% elämästäni tuntenut olevani kaikin puolin vähäisempi kuin muut, joten on varmaan aivan terveellistä tuntea edes kerran pientä omanarvontuntoa.

 

Tänään aloitan elämäni

Tähän päivään päättyi viiden kuukauden yrittäminen, ja nyt tuntuu vähän kuolemalta. Olen kuitenkin vielä toistaiseksi elossa. Jos en illan aikana hajoa paloihin.

Voin olla valetta, tai en

Mulla on käsittämätön tarve olla olematta mukava tyttö. Tuntuu hyvältä kun joku sanoo, että olen hirveä ja julma ja täysin käsittämätön ihminen. Etten osaa asettua muiden asemaan. Etten kunnioita muita ihmisiä tai heidän mielipiteitään (miksi pitäisi kun ne ovat huonoja ja typeriä). Että "niin osaathan sä käyttäytyä jos haluat".
 
Luulen, että tämä on kaikki iso vale. Luulen, että olen pohjimmiltani mukava ja mitäänsanomaton ja pelokas. Olen sisältä se 16-vuotias, joka alkoi pelätä itseään, ja joka ei vuotta aiemmin osannut sanoa terapiatädille mikä mättää, koska se tekisi asioista vaikeita.

15-vuotias minä ei ollut mukava, vaan itsekäs ja ajattelematon. Olin sellainen, joka käskee parasta ystäväänsä tappamaan itsensä jos se helpottaa. Jos se vinkuminen ja säälin kerjääminen sitten loppuu. Olin hajalla ja pelokas ja pakenin, enkä koskaan korjaantunut. Sitten kun musta tuli mukava ja helposti lähestyttävä, aloin olla olematta. En oikeasti muista missä järjestyksessä nämä vuodet liikkuivat.

En tiedä. Tämä on ehkä kaikki valetta, mutta tahtoisin olla onnellinen.
Kaksi vuotta sitten seisoin kaupunginteatterin katsomossa ja lauloin nuoruustangoa ja itkin. Ajattelin silloin olevani.

Ehkä vastaus kaikkeen on itsensä tuhoaminen

En muista kuka sanoi niin, vai olinko se minä. Luulen, etten. Muistan kuitenkin ajatelleeni näin 15-vuotiaana.

Ylireagoin ja itketin itseäni ehkä turhaan. Kaikki voivat toistaiseksi hyvin. Äiti sanoi itkeneensä aamulla ilosta.
Olen menettänyt elämässä hirveän vähän. Ehkä kolme kertaa niin, että oikeasti sattui, eikä tilannetta voinut enää korjata. Kaiken muun voisi, kuolemalta on hankalampi ottaa pois, olen kuullut. Monia ihmisiä on jäänyt tapaamatta tosin, ja olen itkenyt sitäkin joskus.
Kaikkien on parempi olla hengissä vielä heinäkuussakin (jos itse olen).

Kun joku varasti kesäni

Olen toistaiseksi taas koonnut itseni. Kukaan ei ole vielä kuollut. Ehkei kukaan kuolekaan. En tiedä pelottaako enemmän että puhelin soi, vai ettei se soikaan.

Eilen päivällä kokemani kohtaamisen takia olisin halunnut kirjoittaa uhriutumisesta, ja siitä, kenen sana painaa. Se oli ennen, kuin itkin koko illan ja heräsin aamuun silmät punaisina. Luulen, että kirjoita siitä kunhan olen lakannut pelkäämästä puhelintani. Ehkä.

Ehdin ehkä 15 minuuttia tänään miettiä, että ehkä elämä voikin vaihteeksi tarjota jotain hyvää ilman, että höysteeksi saa myös jotain paskaa. Miks oon aina väärässä?
Yksi meijän pienistä on sairastellut viime päivinä tosi pahasti, ja nyt se on niin huonossa kunnossa, ettei tiiä miten sen käy. Se on perhettä. Mä oon kasvanu sen kanssa. En pysty käsitteleen tätä nyt.
Väsyttää ja itkettää ja pää räjähtää kun en pysty lopettaan.
Musta ei ole tähän nyt.

Tuntuu tuntuu tuntuu väärältä

Tänään revin päästäni sellaisen määrän hiuksia, että säikähdin, kun näin niiden takertuneen nojatuolin selkänojaan. Miksi miksi miksi en voi olla niinkuin muut miksen voi nauttia tästä miksen voi kerrankin vaan olla ihmisiksi miksi voittoa seuraa aina häviö ja miksi pitää sattua. 
Jos tää kevät ja tuleva kesä ei tapa mua, niin ehkei mikään. Tuntuu vaikealta olla ihminen.

Maanantaikarikatyyri

Näin kuukausia sitten unen, jossa tapasin pojan, jota rakastan. Ehdimme vaihtaa ehkä kaksi virkettä ja noin 3,5 minuuttia aikaamme.
Aamulla herätessäni en muistanut hänen kasvoistaan muuta kuin hymyn ja siniset silmät. Ihan helvetin siniset silmät. Koko päivän tuntui kummalliselta. Enteelliseltä. Mietin unta päiviä. Taisin hymyillä töissä ihmisille. Mikään ei ole tehnyt minua aikoihin niin onnelliseksi ja samalla tuskaiseksi kuin se uni. Tosielämän ihmiset tekevät minut pikemminkin epävarmaksi tai kyllästyneeksi. Kuka miksikin.
En tiedä mitä he ajattelevat, tai haluavat minusta.

Eilen mietin taas untani. Nyt en enää muista mitä puhuimme, mutta olen melkein varma, että olimme taivaassa. Tarkoittaako tämä, että on taivas?

(Ei tietenkään, eikä poika ole totta.)

Tänään istuin erään toisen pojan kanssa Loisteen kattoterassilla ja suunnittelin matkaa Barcelonaan. Hänen kanssaan menen naimisiin, jos sinisilmäinen poika ei ole totta.

Luulen, että sydämeni särkyy, jos tulevaisuudessa rakastamallani ihmisellä on ruskeat silmät. 

Aion kasvaa joskus, en tänään

Edelliseen kirjoitukseeni on muutama mahdollinen (ei ehkä looginen) tulkinta:

a) olen kateellinen, haluaisin itsekin olla mukava ja söpö ja ihana.
b) luulen olevani jotenkin parempi ja ylirvertainen nimenomaan koska mulla ei ole näitä ominaisuuksia.
c) näillä ihmisillä on oikeasti painoarvoa, eli valehtelin, ja se muuttaa koko tilanteen.
d) ihmiset yleensä pitävät noista ihmisistä enemmän kuin minusta, ja se harmittaa.
e) olen vain inhottava.

Ja noin miljoona muuta. En halua, että ihmiset joista pidän pitävät söpöistä ja mukavista ja ihanista ihmisistä, koska sittenhän he eivät pidä minusta. En ole varma onko se oikea vastaus tai totta.

Mun pitää lopettaa tää paskanjauhanta ja tehdä jotain. 

Anteeksi, kysymys

Päivän dilemma kuuluu näin:
Miksi on niin vaikea pitää kaikinpuolin mukavista ja söpöistä ja ihanista ja täysin tuntemattomista ihmisistä joilla ei ole elämässäni mitään painoarvoa?

Tiistai on toivoa täynnä (mitä?)

Toistaiseksi en ole vielä jättänyt säälittävää kirjastoelämääni taakse ja karannut maailmaan. Vaikka Eurooppaan, kuten viimeksi eilen mainoin.
En osannut kirjoittaa punamultahallitusten merkityksestä Suomen poliittisessa historiassa ja ulkona satoi vettä. Halusin juosta ulos luokasta ja itkeä jo valmiiksi sitä, miltä kesällä voi tuntua. (Ehkei tunnu, en tiedä, ehkä onnistun)
Päivä oli pettymyksellinen. Vietin hetken uuden ystäväni kanssa katsellen sotaelokuvaa oppimismielessä. Se oli mukavaa kyllä, vaikka lähes kaksi tuntia pelkkiä tykkejä ja kaatuneita ei onnistunut tuntumaan juuri miltään, enkä tainnut mainittavasti oppiakaan upottaa päähäni.
En ole koskaan tavannut sellaista kissaa, kuin uudella ystävälläni oli. Se oli melkein kuin koira, ja antoi rapsutella mahaansa repimättä nahkaa käsistäni.

Mulla on taas meneillään se vaihe, kun puhuessani huomaamattani valun murrealueelta toiselle. Käsittääkseni se tuntuu keskustelukumppaneistani oudolta. Tali Ihantala sai minut puhumaan murtaen, vaikka olin koko päivän muuten pysynyt tässä nykyisessä valheellisessa tyylissäni, jolla en kehtaisi koskaan puhua vanhemmilleni. Silti olen puhunut näin jo yli neljä vuotta.
Tuntuu varmaan vielä hetken vaikealta olla täällä taas. (En usko, että haluaisin oikeasti asua Lapissa enää, koska eihän siellä ole mulle mitään. Ikäväni johtuu varmaan siitä, että elämäni täällä on tällä hetkellä tyhjää ja merkityksetöntä)

Elämän ei kuulu olla tyhjää ja merkityksetöntä. Pitää muuttaa asioita.

(Kun googletin otsikkoni tarkistaakseni, onko kyse oikeasti tiistaista (ei), oli toisena hakuvaihtoehtona tiistai on murekepäivä. Melkein vaihdoin. Se olisi itse asiassa ollut huomattavasti parempi otsikko, koska tunnen itseni semi murekkeeksi nyt. Tiistai on "ole mureke -päivä")

Kalastajansaarennolta hyppäämisestä

Facebook-seinäni on täynnä ryssittelyä ja suuria tunteita jääkiekon vuoksi. En ole kiinnostunut. Ehkei pitäisi käydä siellä enää. Ehkei pitäisi tuntea näitä ihmisiä.

Urheiluvammojen traagisuuden sijaan mietin tänään Petsamoa, merta, SS-miehiä ja sitä, miksen syntynyt viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä ja riutunut hengiltä rakkaudesta saksalaiseen mieheen, kuten Lapin naisilla oli silloin ilmeisesti tapana.

Jossain vaiheessa elämääni mun on pakko kokea jotain kertakaikkisen musertavaa. Kevät 2012 ja Puola oli kolme päivää kuolemanpelkoa.
Mietin muutetaanko suurtiloja museoiksi, kun nykyisenkaltainen lihatuotanto joskus jää historiaan. Onko niissä käyminen itkettävää ja järisyttävää.

Pitäisi lähteä Eurooppaan.

Suunnittele minut, maailma

On satanut lunta, aamusta asti. Nuorimmaisemme hyppi kahdella jalalla kohti taivasta ja haukkui, yritti kai pyydystää hiutaleita tai komentaa ne takaisin taivaaseen. Se oli ehkä parasta mitä olen nähnyt hetkeen. Tuli lämmin olo.

Enää kaksi päivää.

Onko taivasta olemassa?

Hapantuvat marjat puihinsa

Tänään opin uuden termin: ummen pläntti. En ole aivan varma miltä tämä kuulostaa ihmisestä, jolla ei ole murretaustaa, mutta minua se nauratti.
Äitini nimitteli näin puhelimessa (ilmeisesti) sukulaistamme (meillä on paljon sukulaisia), ja selittäessään sitä minulle myöhemmin kertoi, että ihminen joka on ummen pläntti on jotenkin tyhmä. Ei sairaalla tavalla, se piti vielä tarkentaa. (Sairaalla tavalla tyhmä kuulostaa jännittävältä)
Isäni käytti määritelmää mullistelija. En ole varma onko tämä sellainen sana, joka pitää suomentaa, mutta se tarkoittaa murjottamista.
Haluaisin alkaa soveltaa tätä uutta oppimaani jokapäiväisessä elämässäni, ja katsoa miten ihmiset vastaavat.

Eilen kun olin kävelyllä koiran kanssa mietin, miten olen kasvanut täällä tällaiseksi.
Täällä ei kuule muuta kuin koirien haukuntaa ja vuodenajasta riippuen joko mopojen tai moottorikelkkojen terävää pärinää.
Taloihin mennään sisään koputtamatta, eikä juuri kellään ole ovikelloa. Jos ovella ei ole luutaa, ollaan kotona. Oven lukossa pitäminen on poikkeus eikä sääntö. (Minulla ei ole koskaan ollut avainta kotitaloomme.) Täällä kaikki tuntevat toisensa, ja ihmisiin luotetaan, vaikkei heistä ehkä erityisesti pidetä. Itse en muista edes kaikkien tapaamieni sukulaisten nimiä, kuntalaisista puhumattakaan.

Kyläläiset ja sukulaiset eivät oikein ymmärrä minua, enkä minä ymmärrä heitä. En käsitä miksi joku haluaisi olla ammatiltaan lampuri tai kampaaja, eivätkä he ymmärrä miksi kukaan haluaisi ikinä opiskella valtiotieteitä tai etenkään poliittista historiaa. Meni pitkään tajuta, että oma äitini ei oikeastaan ymmärrä minua.

Olen alkanut romantisoida tuntureita, metsää ja järvimaisemaa. Kaipaan niitä, mutten osaisi elää täällä. Mietin miksi on niin vähän paikkoja, joihin tunnen kuuluvani. Tällä hetkellä en tunne niin oikein mistään. En tunne myöskään kuuluvani ihmisiin, joita minulla nyt on.

Tajusin eilen myös, että jos opiskelen yliopistossa ja saan joskus koulutustani vastaavan työn, perheeni ymmärtää minua vielä vähemmän. Se on pelottava ajatus. Ehkä siksi en osaa kommunikoida sukulaisteni kanssa taantumatta 16-vuotiaan tasolle. Entä jos he eivät ymmärrä minua?

Hengittää vettä

Toisinaan toivon, että joku särkisi sydämeni.

Ihan vain jotta tuntuisi joltain.

Se on ehkä typerintä mitä olen koskaan toivonut.

Jos ei ole miltä näyttää

En ole ihmistuntija.

Vihainen kasvissyöjäpoika ei ollutkaan kasvissyöjä. Voitte kuvitella pettymykseni. Hän pyysi kovasti anteeksi tuottamaansa väärinymmärrystä. Tapaamme vain kun olen humalassa, mutta se on luultavasti hyvä, koska en varmaan pitäisikään hänestä selkeänä. En jaksa provokaatiota ja huonoja argumentteja kovin pitkään. Oli hänellä kai hyviäkin, en osaa enää sanoa.
Poika tuntuu nuorelta ja naiivilta, vaikka olen itse tällainen.

Vappuni oli hyvä ja huono. Ihmiset olivat hyviä ja huonoja ja tyhmiä ja loistavia. Kuka mitäkin. Erään olen jotenkin löytänyt uudelleen. Tunnen siis ainakin yhden todella nerokkaan ihmisen. Ainakin yhden. Hän makasi lattiallani ja sanoi: Jos olet fiksuin ihminen huoneessa, vaihda huonetta. Olen kuullut tämän ennenkin.

En tiedä miten huonetta vaihdetaan. (Hetken mietin miten hän oli vielä täällä.)

On rankkaa kun ihmiset ovat pettymyksiä.

Koko kansan Urho

Eilen valmennuskurssin jälkeen menin kirjaston sijaan elokuviin. Yleensä käyn elokuvissa yksin, mutta toisinaan sallin seurankin. Katsoimme Frozenin, koska opiskelusta lintsatessa voi katsoa vain piirrettyjä. Se tuntui hyvältä, joskin syyllisyydentunne oli ylitsevuotava.

Huomenna on vappu ja tänään olen luultavasti humalassa hattu korvilla. Sen kunniaksi kuva Kekkosesta soutelemassa:

Naulasivat sinut seinään (minut lattialistoihin)

Lauantai-illan elokuvassa saksaa puhuva kiinalainen tappoi saksaa puhuvia ruotsalaisia. Myös amerikkalaiset puhuivat saksaa. Elokuva oli saksalaisitävaltalaistaiwanilainen. Tunnistin vain ruotsalaisia. Mikael Blomkvist oli siellä, mutta se ei ollut hänen nimensä.
En pidä rikoselokuvista, enkä etenkään niistä, jotka jäävät auki ja punoutumatta.

Olen tänään varakkaampi kuin eilen, ja kaappini ovat täynnä ruokaa. On suotavaa, että vanhemmat vierailevat toisinaan.

Ketään ei  tietääkseni naulattu seinään, vai naulattiinko sinut?

En koskaan haaveile heräämisistä

Eilen kaunis, haaleatukkainen tyttö istuutui minua vastapäätä metrossa. Hän tuli kyytiin ehkä Hakaniemestä, ja katseemme kohtasivat. Hän hymyili. Hämmennyin, en hymyillyt takaisin ja yhtäkkiä hetki oli ohi, katsoin ulos ikkunasta kuin en olisi huomannut.
Häpesin koko loppumatkan itseäni. Miksen vain hymyillyt?
Katselin hänen polviaan ja hameensa helmaa. Istuimme vastatusten helposti 12 minuuttia, ehkä enemmän.

En ole perusilmeeltäni hymyileväinen. Kun olen ajatuksissani tai rento, näytän enemmän vihaiselta tai surulliselta tai siltä, että sattuu. Tai ehken näytä oikein miltään. Joskus näytän siltä, että tiedän mitä teit viime kesänä.
Kun yritän näyttää edellä mainituilta, alan useimmiten hymyillä. En osaa reagoida ihmisten ilmeisiin oikein tai tarpeeksi nopeasti, hämäännyn. Eiväthän ihmiset hymyile toisilleen metroissa.

En ole varma miksi kirjoitan kasvolihasteni selkeistä yhteysongelmista aivoihini ja toisinpäin.

Tänään ajattelin, että voisin joskus vaihtaa profiilikuvani, koska olen toisenlainen. Ja koska minulla on tyylikkäät uudet, akateemisen oloiset lasit. Näin olen kuullut.
Ehkä yritän hymyillä seuraavalla kerralla.

(Puin sänkyni puhtaisiin vaatteisiin, ja se näyttää ihanalta. Jään sinne loppuelämäkseni)

Sukkasunnuntai (miksi?)

Aurinko, kohta Kaisaniemi ja puistokauden avaus. Maistuukohan kevääni enemmän oluelta vai Suomen hallituksilta?

Ps. Luin tänään vanhan kuukausiliitteen ja siellä oli hauska juttu nykyisestä hallituksesta ja vuodesta 1939. Hyrisin. 

Huputtavat kasvonsa ja asuntonsa

Lähdin tänään tuntia aiemmin töistä. Menetin rahaa, mutta sain paremman mielen. Tuntuu hyvältä, ettei tarvi palata viikkoihin. Tuntuisi aina paremmalta, jos ei tarvisi palata koskaan.
Ulkona oli aurinkoista ja lämmintä. Bussissa istui tyttö spaghettiolkaimisessa mekossa. Se oli hämmentävää. Noustessaan hän ei pukenut takkiaan ainakaan niin kauan, kun oli näköetäisyydelläni.

Muutama viikko sitten mulla oli koko ajan huono omatunto ja paha olla. Nyt olen taas tunkenut raskaita ajatuksia vähän kauemmas. En tiedä onko se oikein, koska kipu johtaisi ehkä lopulta tekoihin, eikä tämä tämmöinen johda mihinkään. Annan itselleni toistuvasti luvan olla huonompi ihminen, kuin potentiaalisesti voisin olla. Suurimman osan ajasta se ei tunnu oikein miltään.

Vanhempani tulevat ensi viikolla. He lentävät vapuksi Prahaa. Olisi hauska lentää heidän kanssaan, mutta sen sijaan aion olla humalassa ja luultavasti lakittaa itseni kuten viime vuonnakin. En vielä tiedä kenen kanssa, koska ihmiseni ovat hajallaan ja parisuhteituneet. Se on välillä hankalaa.

Loppuun ilahduttava vappu-aiheinen kuva! Viime vuonna seisoin Hakaniemen torin laidalla katselemassa marssijoita. Monet heistä olivat huvittavan totisia ja isäni nauroi anarkisteille. En muista nauroinko itse.

Mitä ihmiset yleensä tekevät pääsiäisenä?

Olen tiistain sunnuntaifiilis

Olen alkanut huolestuttavasti pitää muutamista valmennuskurssi-ihmisistäni. Se oli ehkä odotettavissa, koska olen kaivannut tuoreita sosiaalisia ympyröitä jo pitkään. Menen monesti uusiin paikkoihin sillä mentaliteetilla, etten ainakaan aio olla kellekään mukava tai tehdä tuttavuutta, koska se on aikaavievää ja epäkäyännöllistä. Epäonnistun siinä nykyään mainittavan usein, ehkä koska vanhat asiat ja ihmiset ovat kyllästyttäviä.

Huolestuttavan tilanteestani tekee tämä: miltä tuntuu, jos he pääsevät sisään, ja itse en? En tiedä osaisinko/voisinko/haluaisinko/kestäisinkö nähdä heitä enää. En myöskään tiedä haluaisivatko he nähdä minua. Luulen, että olisin aika raskasta seuraa. Luulen, että heidän olemassaolonsa hieroisi suolaa haavoihin.

En halua joutua ajattelemaan tällaisia asioita.

Lauantain jälkeen en mene kuuteen viikkoon töihin. Se tuntuu sanoinkuvailemattoman hyvältä. Ehkä en osaakaan enää palata, tai ehkä työ tuntuu sen jälkeen hetken jopa järkeenkäyvältä. Epäilen molempia.

Tässä jännittävä fakta elämästäni:
 minun pitäisi nyt mennä ripustamaan sukkia kuivumaan.

Voisin yrittää kirjoittaa vähän harvemmin. Ehkä silloin jutuissani olisi parempia pointteja ja merkityksekkäämpi sisältö. Toisaalta ne kertoisivat edelleen minusta.

Jos ylittäisi itärajan ja katoaisi?

Haluan huutaa humaltua tanssia ja unohtaa, etten osaa enkä muista tarpeeksi. Haluan nukkua 48tuntia. Haluan kirjoittaa hyviä esseitä. Haluan muistaa vuosilukuja ja nimiä kuten Sprengtporten ja Obolenski.

Haluan kasvattaa selkärangan. 

Satoi viikonloppuuni

Mitä ovat ne puut, jotka tähän aikaan vuodesta näyttävät tällipajuilta?

Tämä kysymys oli kirjoitukseni ensisijainen motiivi, mutta nyt kun kerran kirjoitan, voisin kertoa myös, että ostin tänään lentoliput kotiin. Se tuntuu samalla hyvältä ja pelottavalta, koska en tiedä mitä se tekee lukemiselleni. Pelkään, että jos hakuni tänä vuonna epäonnistuu, syytän tuota viikkoa siitä.Toisaalta en voi olla miettimättä mökkisaunaa, äitiä ja koiria. Rauhaa. Kaikkea mitä on ikävä. Ei välttämättä tuossa järjestyksessä.

Ehkä se on kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen vaikuttaja.

Ai niin, edellisen tekstini otsikointi viittasi tietääkseni enemmän Suomen tilaan vuonna 1918 kuin minuun.
Hajanaisuus asuu kyllä myös asunnossani juuri nyt, enkä jaksa tehdä sille mitään. Imuroin suurimman osan rakennuspölystä ja seinän paloista pois, jotteivat ne tartu jalkapohjiini ja kulkeudu sänkyyn.

Mieti millainen olisit ollut vuonna 1918.

Hajallaan tai itsenäinen

Kaisan kellareissa tuntuu yöltä vaikka on päivä. Kahden metrin päässä minusta nukkuu mies. Hänellä on reppu päänsä alla ja kuulen hengityksen tarkasti. Ohi kulkevat ihmiset eivät herätä häntä, eikä heitä montaa olekaan. Lauantaisin opiskelijat eivät kai opiskele.

Pitäisi kirjoittaa essee, mutta konseptini ei täyty.  
Haluaisin nukkua kuten mies. Hänellä on kangas kasvoillaan.

Täällä työskentelevät ihmiset ovat pelottavia.

Kerron tarinan, kuuntele

Aion tehdä nyt sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten muissa blogeissani: aion kirjoittaa trikotillomaniastani. 

Se on olemassaoloani määrittävä tekijä. Vuosia sitten vietin päiväkausia etsien edes jotain pieniä tiedonmurusia ja vertaiskokemuksia aiheesta. Kunnollisia on hyvin vähän. Silloin kun en itse vielä tiennyt diagnoosiania, eivät ihmiset ympärilläni halunneet tai osanneet sitä minulle antaa. Terapeuttini ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, enkä itse uskaltanut.

Tuntuu, ettei tämä sovi muiden kirjoitusteni joukkoon, mutta joskus on oltava epäsopiva. Siksi:

Lyhyesti sanottuna trikotillomania on ICD-10 luokituksen mukaan käytös- ja hillitsemishäiriöiden (F63) alalaji (F63.3), sen suomenkielinen määritelmä on karvojennyppimishäiriö. Häiriöstä kärsivillä on hallitsematon taipumus nyppiä hiuksiaan, kulmakarvojaan, silmäripsiään, oikeastaan mitä tahansa. Painotukset vaihtelevat. Myös vakavuusasteita on monia, jotkut eivät mene äärimmäisyyksiin. Itse menin, menen toisinaan vieläkin.
Trikotillomania puhkeaa useimmiten varhaisnuoruudessa ja siihen saattaa liittyä masennusta tai muita mielenterveyden häiriöitä. Jotkut väittävät sen puhkeavan jonkinlaisen trauman seurauksena. En muista traumatisoituneeni erityisesti sairastumiseni aikoihin.

Puhkeamisen jälkeen kehitys oli kohdallani nopeaa. Neljännen luokan koulukuvassa mitään ongelmia ei vielä ole näkyvillä, seuraava on ensimmäinen, jossa minulla ei ole lainkaan kulmakarvoja tai silmäripsiä.
Tilanne oli hämmentävä, ei vähiten minulle itselleni. Yritin useaan otteeseen lopettaa nyppimisen, yritin selittää toimintaani itselleni, mutten osannut, ja vielä vähemmän osasin selittää sitä muille. Lopetin silmiin katsomisen. Valehtelin ystävilleni. Rukoilin parannusta.

En koskaan puhunut asiasta isäni kanssa. Äitini lupasi antaa minulle rahaa, jos lopettaisin. He eivät koskaan vieneet minua lääkäriin käytökseni vuoksi.
Erityisen vaikeaa oli siirtyä yläasteelle. Se sisälsi paljon piilottelua, häpeää ja unettomia öitä. Aloin meikata vahvasti peittääkseni käytökseni. Ala-asteen jälkeen en ole käynyt päivääkään koulussa tai töissä ilman meikkiä, mutta yritän kulkea sitä kohti. Viime vuosien aikana olen laajentanut kulmakarvatonta reviiriäni uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin.  Se on valaisevaa.

Kahdeksannen luokan aikana onnistuin jättämään silmäripseni rauhaan siinä määrin, että ne kasvoivat takaisin. En silti lopettanut nyppimistä. Luulen, ettei sitä voi lopettaa ja englannin kielen termi pull free  on mitä suurimmassa määrin itsensä huijaamista. En laske päiviä, joina en nypi, koska silloin romahtaminen olisi hajottavampaa.

Tällä hetkellä minulla on enemmän kulmakarvoja kuin kymmeneen vuoteen. Se tuntuu oudolta, peilikuvani on erilainen, joskaan ei vielä (ei ehkä koskaan) riittävä. Yritän työstää hyväksyntää.
Ripseni olen menettänyt ja saanut takaisin useaan otteeseen viidennentoista syntymäpäiväni jälkeen. En kuitenkaan yhtä draamaattisesti kuin sitä ennen. Tämä on hiljaista taistelua, tällä hetkellä kuvittelen olevani voitolla.

Yläasteella minulle diagnosoitiin lievä masennus. En oikeastaan tiedä mitä se tarkoittaa, mutta olin vihainen ja pettynyt ja väsynyt kaiken aikaa. Toivoin välillä ystävieni ja välillä omaa kuolemaani. Toisaalta olin silloin hyvin dramaattinen.
Kuten aiemmin kerroin, trikotillomaniaa terapeuttini ei koskaan ottanut puheeksi. Hänen oli pakko nähdä, kaikki muutkin näkivät. Syytän edelleen häntä siitä, etten saanut apua.

En ole terve, mutten toisaalta enää koe olevani hullu, mikä on edistystä. Harkitsen silti lähes viikoittain terapiaan hakeutumista, koska stressaantuneena oireeni pahenevat edelleen häiritseviin mittoihin. Tänään lähtiessäni kirjastosta jätin pöytäni ympärille hälyttävän määrän hiuksiani. (Ne ovat punaisia ja loistavat.) Vihaan sitä.
Psykoterapia on ilmeisesti koettu toimivimmaksi (joskaan ei parantavaksi) hoitomuodoksi, mutta pelkään sen mahdollisuutta ja lääkärilaskuja.  Toistaiseksi olen pyrkinyt vain selviytymään.

Haluaisin kuollakseni selittää äidilleni, miksi nuoruuteni oli sellaista. En ole tehnyt sitä, koska se on vaikeaa ja minulla on tapana vältellä vaikeita keskusteluja.

Jos joku itseään häpeävä ja käytöstään pelkäävä nuori joskus eksyy tähän kirjoitukseen, haluan sanoa: itsensä ja sairautensa hyväksyminen on kaiken alku. Se pätee moneen muuhunkin asiaan, ei vain trikotillomaniaan, mutta mulle tärkeintä on ollut oppia puhumaan asiasta. Kun mulla huonoina kausina on aukkoja ripsilinjoissani ja joku kysyy, miksi näin on, vastaan rehellisesti. Aiemmin olisin käskenyt hänen painua vittuun.
Kutsun tätä kehitykseksi.


- - -

En tiedä olisiko jaksanut lukea omaa tekstiäni, jos olisin joku muu.
Lopuksi tämä kappale, ihan vain koska:



Mitä mieltä olet siitä?

Kun ihmiset syövät ihmisiä

Tänään:

paistaa aurinko ja tapasin ystäväni metrossa
odotan eeppistä rakkautta kuten vihainen kasvissyöjäpoika
kukkani näyttää kuihtuneen, mutta aion herättää sen henkiin
letittäisin hiukseni jos voisin

ja toivon, ettei maailma tuhoudukaan

Savusumua

Ulkona on sumuisaa. En näe mäntyjen taakse. Asuntooni puskee jostain viileää ilmaa, vaikka olen sulkenut ikkunat ja pyrkinyt tilkitsemään myös ilmanvaihtokanavat.

Pomoni suuttui minulle tänään lapsellisesti. Se oli oikeastaan aika naurettavaa, koska hän on aikuinen mies ja minä vain minä. Välillä tuntuu pelottavalta, että tuollaiset ihmiset kasvattavat jo itse omia lapsiaan.
Onneksi olen olevinaan parempi. Kanssani on varmasti vaikeaa työskennellä, jopa sietämätöntä.

Mulle on ollut mahdottomuus sulkea ovia takaani. Paiskoin niitä joskus kovin, mutta päädyin lopulta aina uusiin mahdollisuuksiin. Antamaan ja ottamaan.
On yksi ihminen, joka ei enää avannut ja olen vaivannut asialla päätäni yli viisi vuotta. En tiedä mitä tein väärin, ketä lopulta satutin ja miksi. Kuten aiemmin kerroin, en muista siitä ajasta paljoa muutenkaan.

Tällä hetkellä elämässäni on vasten tahtoani useampia ihmisiä, joiden tahtoisin jäävän oven taakse.

Tahtoisin haistaa palavien siltojen katkun.

Tahtoisin kuulua tänne

Istun sohvalla ja koira ulisee korvaani. En ymmärrä miten se voi makoilla niin, että pää yltää olkapäälleni. Taidan olla oikeasti lyhyt.

Olen nyt viikonlopputöölöläinen. On hyvä joutua kohtamaan arkielämän realiteetteja, kuten millaista elämä olisi, jos omistaisin koiran. En pystyisi siihen nyt, tässä elämässäni joka on töitä ja kirjastoa ja satunnaista ystävien tapaamista ja ilmeisesti ihan liikaa tietokonetta.

Tuntuu oudolta, kun on seuraa. Tai kun joku nuolee ensin pallejaan ja sitten naamaasi.

Täällä on naurettavan ohuet seinät. Voin kuulla kaiken.


Jälkihuomautus lenkkihetken päätteeksi: Jos seuraavien kahden viikonlopun aikana näette Töölö-Kallio -akselilla punatukkaisen tytön, joka ei pysy farkkunsa perässä ja meinaa kompastua jalkoihinsa, se olen minä.

Vaihtui huhtikuuksi, minä en

Tänään nousin keskustassa bussiin, jolla ennen kuljin päivittäin.
Se tuntui omituiselta.
Joskus näin ne maisemat joka päivä. Katselin, kun vanhankaupunginselällä miehet kalastivat. Joskus nousin pois sillä samalla pysäkillä. Joka päivä.

Mun on jotenkin vaikea ymmärtää, että koti voi olla jossain ja yhtäkkiä ei enää.
Asuin elämäni ensimmäiset 16 vuotta isäni lapsuudenkodissa. Vanhempani asuvat siellä edelleen ja se on pohjimmiltaan ainut paikka, joka tuntuu oikealta.

Muutettuani kotoa olen asunut kolmessa osoitteessa. Näen toistuvasti unia näistä vanhoista asunnoistani. Haluaisin palata niihin. Välillä haluaisin palata myös muihin aikoihin ja asioihin, joita ei enää ole.
Usein en näe unia bussimatkoista.

Tänään tuntui muutenkin kummalliselta. Vähän kuin olisi joku muu.
Huomenna muutan viikonlopuksi Töölöön ja saan väliaikaisen lemmikin.

Eniten mulla on ikävä meidän koiria.

Ps. Teitä on viisi. Miten älytöntä. Kiitos. Saa sanoa hei.