Ilman sinua olen lyijyä

Barcelona oli onnellinen kaupunki.

Joimme niin monta pulloa viiniä etten edes muista, muttemme koskaan humaltuneet. En nähnyt paljon aurinkoa, monesti poistuimme asunnostamme vasta illalliselle. Nukuimme päivään ja valvoimme aamuun. Ihmiseni olivat oikeita, todellisia, ihania ja läsnä. Unohdan usein miten vahvatkin voivat olla haavoittuneita.

Istuimme pimeällä välimeren rannalla ja aallot olivat pieniä ja kivet sileitä. Kaikki nauratti ja itketti ja tuntui hyvältä samaan aikaan. Luulen että opimme kaikki jotain luottamuksesta. Lauloimme Scandinavian Music Groupia ja Ultra Brata myös kävellessämme kotiin eivätkä ihmiset edes katsoneet oudosti.

Elektroklubin edessä nostimme katseet taivaaseen ja sieltä satoi hiljaa. Olin ennen kaikkea tunteva ja onnellinen. Seuraavana aamuna makasimme sängyllä ja joimme kahvia, vaikken edes juo kahvia.

Kristoffer Kolumbuksen patsas oli yksi kauheimmista asioista joita olen koskaan nähnyt. En tiedä miksi, mutta sen katsominen sai minut voimaan fyysisesti pahoin. Siinä oli jotain demonista ja kamalaa. Takaa päin pitkän tolpan päässä seisova Kolumbus näytti ankeuttajalta ja kun seisoimme lähellä en pystynyt katsomaan ylös. Ehkä nämä mielikuvat olisivat hälvenneet jos olisimme palanneet paikalle päivänvalossa. Suomesta käsin pelkotilani tuntuvat järjettömiltä mutta todellisilta.

Eilen kotiin paluun jälkeen olin surumielinen ja haikea. Tuhosin itseäni vähän ja tunsin huonoa omaatuntoa siitä ja itkin. Nyt en ole enää palasina enkä niin surullinen siitä että viikko loppui. Minulla on edelleen ne ihmiset, voimme tehdä tämän uudelleen. Kaiken. 

Pörröinen elämäni

Elämä on ihanaa ja pehmeää. Voisin elää näin. Kolmen päivän kuluttua olen taas Suomessa. Jään tähän.

Kokonaan

Tänään oli käytännössä viimeinen päivä kun jokapäiväistä elämääni on olla Prisman myyjä. (En ole irtisanoutunut.) Olen lomalla. Lennän ylihuomenna Barcelonaan. Ostin tänään fuksianpunaisen matkalaukun enkä tiedä mahtuuko sinne mitään. Kun palaan Suomeen olen valtiotieteiden ylioppilas ja uusi omituinen osa elämääni alkaa. (Tämä tuntuu juuri nyt todella tärkeältä asialta ja haluan jakaa sitä kaikkien kanssa. Haluan jakaa elämääni jonkun kanssa.)

Olli sanoi että olen oikeasti sisältä lämmin ja kanelinen. Tää kanelipullajuttu on nyt mennyt aika pitkälle. Ajattelin että voisin vaihteeksi yrittää olla ulkoisestikin. Sitten matkustin kotiin metrolla joka oli Kalasatamaan asti täynnä leit kaulassa kaljaa juovia ruskettuneita, vaaleatukkaisia teinejä ja totesin etten ehkä pysty.

Joka tapauksessa ajattelin olla tulevaisuudessa onnellisempi. Ajattelin myös lakata pureskelemasta kynsiäni ja repimästä hiuksia päästäni ja kulmaluiltani ja ripsirajoistani. Ajatteleminen on mukavaa ja keveää. Ajattelin eilen tyttöä jota suutelin ja joka on nyt kuollut. Se tuntui absurdilta. En ollut ajatellut sitä tai häntä pitkään aikaan. (Hän ei kuollut suudelmaani.)

Asuntoni lämpötila on laskenut 27.8 asteeseen. Kunhan pääsen tästä pussista lupaan siivota. Lupaan oikeasti. Pesen myös kaikki pyykkini ja pyyhin pölyt kirjahyllystä. Sitten palautan kaikki kirjat joita olen jemmannut paperipinojeni alle. Ja luen kaikki keskeneräiset. (Paitsi ehkä sen yhden, se on kammottavaa kirjallisuutta enkä käsitä miksi edes luen sitä. Miksi kukaan on koskaan kirjoittanut mitään sellaista.) Sitten olen kokonainen ja hyvä ihminen. Tämä on minusta hyvä idea.

Tässä(kään) kirjoituksessa ei ole mitään järkeä. Menen pian nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. 

Kanelipullaksi

Kävelin Karhupuistosta Sörnäisiin ja asvaltissa luki Rakkaus on ihmeellinen asia ja mietin että no niinpäs onkin.

Ps. Olli en jaksa enää Lollia, mutta osaat olla myös jees. Ole mieluummin jees. Te muut olitte. Ehkä nähdään vielä. Antakaa itsenne kuulua.

Tämä väsymys on melkein väkivaltaa.

Loppuratkaisu onkin

Olin vihainen jo aamulla. (Jo ennen kuin heräsin. Näin vihaisia unia ja yöllä valvoin hetkittäin.)

Olin töissä niin vihainen että melkein halkesin.

Sain ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen(!) pomoltani tunnustustusta siitä että olen helvetin loistava siinä mitä teen. Se tuntui omituiselta ja hyvältä ja rauhoittavalta ja turhalta.

Tein töitä kuin mielipuoli. Se oli lähes nautinnollista. Lakkasin olemasta vihainen. Väsyin ja omenalaatikko putosi ja omenat vierivät karkuun. Istuin hetken hedelmävarastossa ja oli pimeää. Minusta tuli todella hyvä tässä vasta kun lakkasin välittämästä siitä. Ehkä tulen kaipaamaan sitä että voin työskennellä itseni rauhalliseksi ja väsyneeksi ja vähemmän sekavaksi. Tai ehkä en.

Ihmiset kysyvät koska lähden, enkä tiedä.

Yhtenä päivänä ajattelin tyttöä johon uskon olleeni syvästi rakastunut joskus vuosia sitten. En kaivanut ajatusta esiin itse. Yleensä kaivan, ennen ainakin kaivoin. Olen irrottamassa tästä tai olen tehnyt sen joskus kauan sitten, se on terveellistä.

Kaikesta huolimatta olen vähemmän vihainen. 

Pelasta minut

On ajatus joka vaivaa olemassaoloani lähes päivittäin. Erityisen raskas se on kun herään neljältä kolmen ja puolen tunnin unien jälkeen ja tunnen itseni ihmisraunioksi. Myös kotona käydessä. Kun joku kysyy jotain ja hymyilee odottavasti.

Ajatus on: voiko kukaan koskaan rakastaa mua.

En tiedä saisiko näin sanoa, mutta en halua kaikkien ihmisten rakkautta. Mulla on käsityksiä siitä millaista ihmistä voisin itse rakastaa. Hataria hataria venyviä käsityksiä mutta käsityksiä yhtäkaikki.

Eräänä päivänä viime viikolla enoni sanoi huolestuneesti että 'mullahan alkaa olla jo ikää'. Hän tuntui olevan huolissaan siitä että olen liian nirso, koska olenhan kuitenkin 'niin nätti tyttö' että luulisi jonkun löytävän.

En kai halua löytää vain jotakuta.

Ongelma on miten voi rakastaa toista ihmistä jos ei rakasta edes itseään.

Taitekohtani on

Tarkoitukseni ei ollut olla hiljaa, tarkoitukseni on ollut päivittäin kirjoittaa tänne jotain. Olen haudutellut ajatuksia ja ollut vähällä kirjoittaa, aloittanut ja lopettanut ja tyhjiä sivuja on tallentunut luonnoksina toteutuneiden kirjoitusten perään. Poistan niitä välillä, en tiedä miten onnistun aina luomaankaan. Noin viisi minuuttia eräänä yönä kuvittelin että otan tauon tästä kolmannesta elämästäni, mutta se oli typerä luulo, koska en kuitenkaan voisi.

Olen alkanut oivaltaa, ettei töiden lopettaminen ehkä ole fiksuin ajatus jonka olen koskaan saanut. Se on oikeastaan aika typerä ja lapsellinen ja naiivi. Kuvittelen että voin elää tekemättä töitä ilman että elintasoni notkahtaa merkittävästi. Tietenkin se notkahtaa ja tulen olemaan onneton ja ahdistunut kun tajuan etten voikaan tehdä kaikkea mitä haluan. En tietenkään ole tähänkään asti voinut tehdä kaikkea, mutta olen voinut lähteä yksille tai mennä ystävieni kanssa syömään tai ulos tai ostaa haluamani kirjat ja elokuvat jos on tuntunut siltä. En voi tehdä tällaisia asioita enää syyskuun jälkeen. Pitää budjetoida. Yritin sitä kerran 16-vuotiaana, mutta ei siitä tullut mitään. Sen jälkeen olen vain elänyt ja rahaa on ollut jos sitä on ollut. Olen paska henkilökohtaisessa suunnitelmataloudessa.

Siitä huolimatta aion lapsellisesti ja naiivisti lopettaa, koska en jaksa. Jos raahaan tämän paskamyllyn mukanani elämään jonka aloitan syksyllä, tulen olemaan yhtä onneton kuin olen ollut viimeiset pari vuotta. En jaksa olla onneton enää. Tämä on tällä hetkellä yksi niistä asioista joita mietin eniten. Toinen on mitä ihmettä elämässäni tapahtuu juuri nyt, ja kolmas miten sopeudun siihen mitä syksy tuo. (Neljäntenä mietin milloin jaksan siivota asuntoni. Tämä käy kohta sietämättömäksi, en halua olla täällä ja silti haluaisin nimenomaan olla ja nukkua kaiken aikaa. Ehkä pitäisi asua pienemmässä asunnossa, olisi vähemmän siivottavaa eikä paikkoja joihin paeta.)

Yritin eilen lukea tätä: Perusasioista Israel–Palestiina-konfliktista ja sen uutisoimisesta
Nukahdin kesken. Olin väsynyt. En syytä tekstiä. Nukuin ehkä kaksi tuntia, en ole varma. Heräämisen jälkeen valvoin vielä ehkä kolme ja kävin kumman puhelinkeskustelun ja pyörin sängyssäni. Tämän lukeminen olisi jotenkin todella tärkeää juuri nyt. Ehkä luen sen huomenna tai tänään kun palaan töistä. En tiedä. Olen luvannut itselleni että perehdyn tärkeisiin asioihin, koska ne ovat tärkeitä. Juuri nyt tapahtuu niin paljon kaikkialla muuallakin kuin täällä tai pääni sisällä.

Olen luvannut kohdata ihmisiä tällä viikolla. Vielä lisää. Olen niin läsnä ensimmäisessä elämässäni juuri nyt että se on melkein hämmentävää. En tiedä missä raja näiden välillä kulkee. Haluaisin olla kotona taas, siellä on helpompi olla irrallaan ja sekaisin. Siellä on mökkiranta ja vanhempieni makuuhuoneen kynnys ja kotiportaat ja kaikki mikä tekee elämästä todellista. 

Jos mieli irtoaisi ruumiista

Olen maannut kuumassa asunnossani pelkissä alusvaatteissa, juonut litroittain vettä ja miettinyt jumaluutta ja omaa jumalattomuuttani. Olen tavannut ystäviä.

Ensimmäisen kanssa puhuin feminismin teoriasta (johon en ole varsinaisesti tutustunut, mutta jota lupasin lukea), elämästä joka ei anna mitään ja yliopistosta joka ehkä pelastaa minut. Hän on niitä ihmisiä joiden ihanuutta on melkein mahdotonta ymmärtää ja hänessä on uusi syntynyt kiihko asioihin ja hän puhuu paljon ja kysyy sitten mielipidettäni. Hän on tyhjentävä enkä aina tiedä miten joku voi olla niin mukava ja upea ja silti haluta puhua kanssani. Hänen kaltaisensa tekevät kolmen vuoden merkityksettömyyden melkein merkitykselliseksi, emmehän olisi muuten koskaan kohdanneet.

Toinen ei oikeastaan ole ystävä, tai en tiedä voiko niin sanoa. Ihmisten määritteleminen on vaikeaa ja ehkä platoninen rakastaja kuitenkin on se totuus josta sovimme. Pelkäsin kohtaamistamme ehkä enemmän kuin kenenkään muun koskaan ennen.
Lopulta ei kaiketi haitannut ettei hautausmaa ollut hautausmaa, niin oli mahdollisesti parempikin. En ole varma (olen aika varma) mistä kaikesta puhuimme mutta hiekkarannalla oli pimeää ja ihmiset ympäriltä harvenivat. Jonkun toisen kanssa en olisi kävellyt niitä kilometrejä enkä olisi istunut verannalla ja juonut teetä kolmelta yöllä. (Välillä ajattelin etten ole se joka minun pitäisi olla) Todellisuuteni ei ole ollut sellaista enkä ole varma mitä ajattelen sinusta, mutta näin on hyvä. Nähdään seuraavan kerran jossain naurettavassa kapakassa ja humallutaan. Ehkä joskus tapaan muitakin, jos pystyn.

Tuntui että tästä on pakko kirjoittaa jotain jotta se on totta.

Naapuri kertoi äsken rappukäytävässä että vielä kolme viikkoa tätä. Ja nyt on elokuu. Kolme viikkoa on pisin mahdollinen aika jonka voin juuri nyt kuvitella. Huomenna lopetan asunnossani makaamisen ja menen töihin.