Ps.

On hyvin todennäköistä että Kolumbus Barcelonassa oli niin demoninen koska pelkään myös nostureita. Nosturit ovat kammottavia. Oikeastaan vain satamanosturit. Lauantaina ne olivat siedettäviä, koska ihmiset pitivät minusta kiinni ja maailma tuntui olevan oikealla tavalla paikallaan.
Ei ole oikein että jokin kurkottaa sillä tavalla alas korkeuksista. Jos jumala laskisi taivaasta kätensä en voisi tarttua siihen. Siinä on jotain mätää. Kurkottamisessa, ei välttämättä kädessä. Kaiken yllä riippumisessa. Satamanosturit ovat kuin hämähäkkien jalkoja.

Olen jaffakeksi ja murenen ilmassa

Olisi varmaan rankkaa olla todella sairas ja kaiken aikaa kovissa kivuissa. En varmaan kestäisi sellaista. Pääni on melkein hajonnut viimeisen kahden viikon aikana kun olen herännyt öisin siihen että kurkkuni ja korvani ovat tulessa. Itkin vähän Porthaniassa ennen luentoa. Tänään tuntui jo aika hyvältä, olen syönyt ystäviäni antibiootteja riemulla. Biletin vähän sohvalla musiikin tahtiin josta en oikeastaan pidä. Lidlillä on todella omituinen urheiluvaatemainos jonka taustalla soi kummaa teknoa ja olen huomannut että se jotenkin sairaasti sytyttää mielenkiintoni. Nämä ovat nyt niitä pelottavia haittavaikutuksia. 

Ihmiset sanovat että olen "makee muija" tai jotain sellaista. Se on hauskaa. Olen tuntenut oloni aika hyväksi viime aikoina, siihen on luultavasti useita syitä. Olisi varmaan vähemmän mieltäylentävää jos minut muistettaisiin vaikka "sinä ärsyttävänä lutkana" tai muuna vastaavana. En tiedä miksi kukaan pitäisi minua lutkana, ärsyttävänä varmasti välillä. Vaikka olen kyllä aika hyvä tyyppi oikeasti. Kannattaisi tuntea minut.

Lauantai jota viimeksi odotin oli hieno ja levoton ja tuntui hyvältä. Silloin ei edes sattunut ja se oli parasta mitä voi pyytää. (Kun myöhemmin yöllä yökkäilin makasiinin parvekkeella ja katselin nostureita meriveden takana en tuntenut olevani ihan niin maailman katolla kuin aiemmin, mutta joskus on pudottava.) Seuraavana päivänä voin taas ihan hyvin ja katsoin ystäväni kanssa Koskemattomat ja itkin ja nauroin ja valuin sohvaltani ja söin jaffakeksejä.

Ja ostin viimein lentoliput kotiin! Mieletöntä. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta ja odotan lähtöä paljon. Ehkä menen Ouluunkin, olen luvannut mennä jo pitkään ja edellisestä visiitistä on yli kaksi vuotta, koska minun on mahdotonta saada tehtyä mitään ajoissa. Jos joskus lupaan nähdä teitä jossain toisessa kaupungissa (en tiedä miksi lupaisin, enhän edes tunne teitä) se luultavasti tapahtuu joskus 10 vuoden päästä.

Ja sohvalta

Olen maannut tässä koko viikonlopun.

Odotan että taas uusiutunut flunssani loppuu ja silmäni lakkaavat rähmimästä ja jäseneni särkemästä ja kasvatan jostain itselleni vastustuskyvyn. Eilen en mennyt töihin koska olin liian sairas tehdäkseni niin.  Huomenna menen luennolle tästä kaikesta huolimatta ja kirjoitan lisää reflektioita ja luen lisää artikkeleja. 

Odotan lauantaita ja odotan periodin loppua ja odotan suunnattomasti joulua ja sitä että voin lentää kotiin ja olla hetken aikaa ajattelematta opiskelua. Vaikka opiskelu on hyvä. Tuntuu hyvältä ajatella että tulen vielä oppimaan jotain ja tulen joksikin ja sitten voin tehdä jotain elämälläni. Mutta jostain syystä myös kodin ja pakkasen ja mökkisaunan ja kenkien alla rouskuvan lumen ajatteleminen tuntuu hyvältä. Lumi ei ole koskaan Helsingissä samanlaista, se on ärsyttävää ja tiellä ja sotkee liikenteen ja vaikeuttaa elämääni. Se on myös usein likaista. Kotona se on kirkasta ja valaisevaa ja puhdasta ja parasta silloin kun sitä on paljon. En koskaan pitänyt talvesta kun vielä asuin kotona, mutta vuosien aikana siitäkin on tullut erilaista. Nykyään ajatus Lapista ja talvesta tarkoittaa nimenomaan pimeää pihamaata tai järven rantaa ja kirkasta tähtitaivasta ja kuumaa saunaa, jossa puut paukahtelevat ja kaikki on romantisoitua ja autenttista. Se on omituista mutta ihanaa, eikä haittaa vaikkei se olisi koko totuus. Saatan viipyä koko lomani ajan. Se tarkoittaisi noin kuukautta. En ole viiteen vuoteen ollut poissa Helsingistä yli (hieman reilua) kahta viikkoa. En sen jälkeen kun muutin tänne. Kuukaudessa voisin tehdä muutakin, käydä ehkä Oulussa kuten olen sata kertaa luvannut. Kotoa se olisi helpompaa.

Odotan myös että lakkaan olemasta hullaantunut ihmisestä, koska hullaantuminen ei sovi minulle. Tai ehkä sopii. Se tekee minusta jotenkin onnellisen ja sekavan. Odotan että näkisin kyseistä ihmistä taas, vaikka sanon hänen seurassaan tyhmiä asioita. Ystäväni sanoi, että olen kaiketi ihastunut koko siihen tunteeseen joka syntyy uusien ihmisten tapaamisesta. Se on ehkä totta ja ehkä se vain kulminoituu häneen, mutten ole läheskään yhtä innostunut muista ihmisistä. Vaikka olen löytänyt mukavia, sellaisia joka ovat enemmän kuin "ihan ok" vaikka niin heille sanoin alkuun. Pieni tauko tästä kaikesta, silloin jouluna, voi kuitenkin olla hyvä. Ehkä asiat ovat siihen mennessä asettuneet eri tavalla, tai ehkä eivät, mutta pieni välimatka on lähes poikkeuksetta positiivinen asia.

Kuitenkin. Silmäni vuotavat ja kaipaan sänkyäni ja särkylääkkeitä.