Juttu on niin, ettei mun elämässä ole oikeastaan mitään vikaa.
Appro sekoitti, selvitti ja sitten sekoitti taas. Kesän, ajatukset, kaiken miltä musta tuntuu ja miltä ei tunnu. Sylissä oleminen tuntui niin hyvältä että melkein itketti.
Kaksi vuotta sitten olin säälittävän tuskainen, ja vaikka muistan ne tunteet hyvin selkeästi, on hankala tunnistaa tapaa jolla olen ilmaissut itseäni. Taidan ilmaista itseäni hyvin samalla tavalla edelleen; ehkä näen eroja siellä missä niitä ei ole.
En osaa olla hiljaa silloin kun pitäisi, en osaa odottaa ja antaa ihmisille tilaa, enkä osaa ottaa tilaa itselleni vaikka sitä haluaisin ja tarvitsisin. Sanoin (kirjoitin) eilen asioita joita kaduin koko yön. Mulla on harvoin morkkis, mutta nykyään yhä useammin.
Miks tunteminen sattuu näin saataanasti? Olin epätoivoinen kun en tuntenut mitään ja nyt olen kun tunnen. Vielä kolme kokonaista päivää selvänä. Kolme päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano