Naurattaa ja sitten ei naurata

Vuosi sitten helmikuussa sanoin etten osaa kirjoittaa nyt. Sitten osasin sanoa jotain muutaman kerran maaliskuussa ja sitten en taas huhtikuussa toukokuussa kesäkuussa heinäkuussa elokuussa syyskuussa lokakuussa marraskuussa joulukuussa tammikuussa helmikuussa maaliskuussa. Ja nyt on huhtikuu. Kirjoittaminen (mikään kirjoittaminen) ei oo ollut helppoa tosi pitkään aikaan. Ehkä se on aina ollut näin vitun vaikeeta enkä oo vaan huomannut koska oon ollut jotenkin nyrjähtänyt päästäni. 

Mä itken nykyään tosi paljon, enkä oikein tiedä miksi. Ennen itketti ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, ja nyt kolme kertaa viikossa. Keskiviikkona itkin namun röökiterassilla, ja ehkä namussa oleminen itsessään on riittävä syy itkemiseen, mutta se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa miksi.  Lähdin aika pian tän nolon tapahtuman jälkeen kotiin ja näin yöbussissa heijastuksen vettyneestä naamastani ja mietin vaan että ei helvetti mitä mä teen. Olin tosi kännissä ja jotenkin ihan rikki maailman typerimmistä asioista.

Naurattaa että vuosi sitten tammikuussa Olli kysyi miten räkäkännit on mulle aina niin lämpimiä kokemuksia. 

Enää ne ei ilmeisesti oo. Tai. Olin keskiviikkona iloinen ja huoleton kunnes en enää ollut ja sitten kaikki oli taas hetken ihan kamalaa. Oon kai vaan aika väsynyt ja elämä ja ihmiset tuntuu helposti pettymyksiltä. Tuntuu myös että vietän kaiken aikani kirjastossa mutten silti saa mitään aikaan ja kun tuun kotiin en saa senkään vertaa. Sitten loput ajasta oon joko kännissä tai katon netflixiä, enkä tiiä kumpi on pahempaa. Juon itteeni mukavaksi koska tuntuu etten muuten osaa mitään ja että ihmiset salaa vihaa mua vaikka ei ne kai kuulemma vihaa. En tiiä miksi ajattelen näitä asioita ja miks itteään on niin vaikea arvostaa. 

Mun ei pitänyt kirjoittaa tänne koska on typerää kirjoittaa jonnekin vuoden välein ja leikkiä että ihmisiä kiinnostaa, mutta sitten meinasin kirjoittaa vielä jonnekin typerämpään paikkaan ja totesin että tää on ehkä kuitenkin parempi. 

Hävetti keskiviikkona itkeä ja nyt hävettää kirjoittaa tätä. 

Toivottavasti teistä tuntuu että elämässä on järkeä, koska musta aika usein tuntuu ettei siinä oo vaikka miten päin kattois. Mietin että oon ehkä selvänä ja yksin tän viikonlopun, ei tuu ainakaan itkettyä ja avauduttua kellekään, ja ens viikolla on vaikka kuinka monta tilaisuutta itsensä häpäisyyn.