Tämä kirjoitus kertoo epäterveistä ihmissuhteistani

En kadu juhannustani; se oli pitkä, pehmeä ja loppua kohti kuumuutta hohkava. Elin tunnekuohujani, en täysin samoja kuin vuonna 2014, enkä itsehäpeäkseni asti — eräät sortuivat molempiin —, mutta olin silti tunteva ja hengittävä ja aika onnellinen. Juhannusyönä kokolta tultaessa noukin yhden kahdesta ruusupensaan laidalta ja istutin terassille juomaan vettä kuin lapsen. Toisenkin kanssa olin sivistynyt ja siitä tunnen ylpeyttä, vaikka välillä tapahtui pieniä lipsahduksia jotka heti melkein harmittivat, mutta hänelle lipsahduksia olivat olleet asiat jotka merkitsivät elämässäni vähän liikaa. En tiedä miten sellaisissa asioissa voi lipsua. Odotin monta päivää että tapahtuisi jotain mikä tuntuisi todelliselta, mutta mitään ei lopulta tapahtunut, ja se onkin parempi niin. Kaipaan tapahtumia vain koska kaipaan jotain muuta, ja tiedän kyllä ketä vaikken jostain syystä voi saada häntä tai ketään muutakaan. 

Miksihän omiaan on niin vaikea löytää ja pitää?