Kevään kantava teema on ollut mun salakavalasti kokoon kuivuneen, surullisen sydämen avautuminen; muuttuminen vereväksi kimpuksi lihassäikeitä, jotka lopulta ilmeisesti repeytyvät irti toisistaan ja sydän halkeaa kuin kypsynyt nektariini. Sen takia palasin tänne ja sen takia olen kirjoittanut.
(Teemoja ovat olleet myös humala, tulevaisuuden pelko, yli- ja toiveajattelu, hetkiin takertuminen ja niitä karkuun juokseminen.)
Ystäväni sanoi, että mulla on ongelmia läheisyyden kanssa. Pelottaa että kun ihmiset näkee mut tarpeeksi läheltä ei jää ketään jäljelle. Mun puhe sotkeutuu kieleen ja tarttuu jonnekin kitarisoihin ja kaikki mitä sanotuksi saa on typerää ja mieli ihan tyhjä. Halattiin parvekkeella ja mua itketti, mikä on nykyään kai enemmän sääntö kuin poikkeus. Se on melkein hauskaa, muttei oikeasti ollenkaan ole.
Eilen astuin täpärästi mukavuusalueeni ulkopuolelle ja menin yksin katsomaan keikkaa. Vaikka tapasin siellä myöhemmin ystävän jonka olin sopinut tapaavani, tuntui 40 minuuttia yksin Siltasen humussa maailman pisimmältä ajalta ja olut lämpeni tahmeilta tuntuneisiin käsiini. Keikka oli hyvä, siitä nautin enkä tietenkään kadu menemistä, sillä spontaanius on vaikeudestaan huolimatta (tai siitä johtuen) joskus timanttista.
ois varmaan ollu kiva keikka. harmi et oon pohjoisessa.
VastaaPoistase oli jopa odotukset ylittävä, vaikka vestan musiikista oon aina pitänyt ja hyvää aavistelinkin. jotkut vaan on runoilijoita ja upeita muusikoita ja se on aika hienoo seurattavaa. mene seuraavalla kerralla kun tilaisuus tarjoutuu!
Poistaonko pohjoisessa ollut auvoista? ostin junaliput pari päivää sitten ja lähtö lähestyy mikä on ihanaa mutta tuttuun tapaani pelkään jääväni jostain paitsi siellä missä en ole sen sijaan että nauttisin siitä missä olen.