Päivät kaupungissa kuluu loppuun, ja tälläkin viikolla kirjastoon hakeutuminen on ollut vastentahtoista. Oon mennyt kuitenkin, joka päivä, vaikka tänään melkein jäin kotiin ja sain lähdettyä vasta houkutuksen nojalla.
Oli hyvä antaa sille periksi, houkutukselle (kuten yleensäkin annan). Puhuminen tapahtui melkein itsestään, henki kulki ja ajatuskin hetkittäin. Nauratti. Osasin paikoin kysyä en vain vastata, eikä itseni surkuttelu kai puskenut päällimmäiseksi. Toivoisin aina olevani edes noin sujuva, mutta toiveajattelu on paheeni monessa mielessä. Sanoin jotain uskaltamattomuudesta ja siitä ettei voi voittaa ja yhtäkkiä se kuulosti omiin korviini vihjailulta, mutta tuskin toisen sentään.
Huomisen jälkeen en näe ketään kahteen viikkoon, en ketään täältä ja muut kuuluvat toiseen elämääni. En tiedä näenkö sieltäkään juuri sukua ja perhettä ja koiriani kummempaa, mutta palaan jos hyttyset jättävät minut henkiin. Elokuussa, jolloin toivon lämmintä ja mielenrauhaa, vaikken laittaisi kummankaan varaan. Voihan olla ettei musta kahden viikon päästä ole palaajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano