Yhtenä yönä ahdistushumalassa sanoin asioita joita olen ajatellut ainakin viimeiset seitsemän kuukautta. Sanoin että musta on tuntunut paskalta ja muhun on sattunut, että oon pitänyt liikaa ja uskonut mitä haluan. Sanoin että ottaisin mielelläni vain totuuden ja haluaisin lopettaa ajattelemisen.
Sain mitä pyysin mutta tietenkään se ei oikeasti ollut mitä halusin.
Olo on ollut tyhjä, tyhmä. Kirjastossa oksetti ja typeryys tuntui hengenahdistuksena koska pelkään sen näkemistä ja pelkään etten osaa olla tavallinen. Pitäisi osata kun on pyytänyt. Olisi pitänyt uskoa itsestäänselvyyksiä jo aikaa sitten. Kuunnella itseään vappuna ja antaa olla, mutta päätöksissään on kai vaikea pysyä. Mun ainakin.
(Kai aina välillä haluu vaan uskoa että ois jotain erityistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano