Näin pojan punkkuhumalassani metroasemalla. Osasin odottaa kun toisten piti tavata, mutta reaktio pelotti siitä huolimatta. Ei tuntunut enää hyvältä jutella, en olis ehkä halunnut. Juttelin kuitenkin, mutta en katsonut kuin vajaan sekunnin kerrallaan. Se oli luonnotonta; mä katson aina silmiin kun puhutaan.
Ystävä sanoi jälkikäteen että hyvinhän se meni, mut ei se tuntunut siltä. Tuntui puristavalta ja häpeälliseltä ja jotenkin samaan aikaan paljaalta ja siltä kuin olis ollut jossain satojen kerrosten alla piilossa. Se kysyi tavallisia asioita ja mä vastasin kun täytyi. Mä en kysynyt mitään.
Kyllä itsensä varmaan voi huijata taas viihtymään seurassa, jos muidenkin kanssa on voinut näytellä. Mielenosoituksellisesti haluais kyllä vaan kävellä ohi ja katsoo muualle ja teeskennellä ettei oo olemassakaan, mutta senkin aika varmaan tulee aiemmin kuin toivoisi, sitten kun ei vaan kestä katsoa ja kuristus muuttuu taas pyörryttäväksi pahoinvoinniksi ja silmät sumeiksi. Parin viikon päästä, uskoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kun on sanottavaa, sano